Puola

Puolan ensimmäisen valtion perusti 10. vuosisadalla Mieszko I. Hänen alaisuudessaan puolalaisista tuli kristittyjä. Mieszkon jälkeläiset, jotka tunnettiin Piast-dynastiana, laajensivat Puolan valtaa. Suurimpia vihollisia olivat tuolloin saksalaiset teutoniritarit ja tataarit. Poliittisten levottomuuksien jälkeen Władysław I yhdisti valtakunnan uudelleen vuonna 1320. Hänen poikansa Kasimir III Suuri suojeli sitä vihollisilta ja kehitti sen taloutta ja yhteiskuntaa.

Vuonna 1386 Puolan kuningatar Jadwiga avioitui Liettuan suuriruhtinaan Władysław II Jagiełłon kanssa, mikä yhdisti kaksi mahtavaa valtiota. Tämä merkitsi Puolan Jagiellon-dynastian perustamista. Vuonna 1410 Jagiellonien armeijat kukistivat saksalaiset teutoniritarit Tannenbergin taistelussa.

1500-luvulla Puola ja Liettua laajenivat itään ja liittivät itselleen suuren osan Ukrainasta ja joitakin Venäjän alueita. Tästä lähtien venäläisistä tuli myös yksi Puolan suurimmista vastustajista. Tämän ajanjakson suurin puolalainen kuningas oli Sigismund II Augustus.

Vuonna 1572 Sigismund II kuoli ilman perillistä. Hän oli siten viimeinen Jagellonien kuningas. Seuraavan Vaasa-dynastian aikana Puola joutui sotaan Ruotsin, Venäjän ja Turkin kanssa. Vuonna 1610 puolalaiset onnistuivat valtaamaan Moskovan Venäjällä, mutta tämä menestys jäi lyhytaikaiseksi. Venäjän eteneminen Puolan alueelle ja Ruotsin hyökkäys vuonna 1655 aiheuttivat suuren kriisin. Puolalaiset kuitenkin taistelivat vastaan, ja Ruotsin hyökkäys saatiin pysäytettyä ja Venäjän kanssa saatiin aikaan aselepo. Puolan kuningas Johannes III Sobieski puolusti Wieniä turkkilaisia vastaan vuonna 1683 ja pelasti Länsi-Euroopan turkkilaisten hyökkäykseltä.

Venäjä, Venäjä ja Itävalta liittivät kaikki osia Puolasta vuonna 1772. Pieni Puolan valtio jäi vihollistensa armoille. Vuonna 1793 Puola jaettiin edelleen kolmen vallan kesken. Patriootti Tadeusz Kosciuszko johti talonpoikaisarmeijaa kansannousussa venäläisiä vastaan.

Vuonna 1795 Puolan viimeisetkin jäljellä olevat alueet miehitettiin kolmen jakovallan toimesta. Monet puolalaiset pakenivat maasta. Vuonna 1807 Ranskan keisari Napoleon I tuki pienen ja heikon Puolan valtion muodostamista. Napoleonin hävittyä Venäjälle venäläiset kuitenkin palasivat.

Venäjän keisari Aleksanteri I salli Venäjän hallitseman Puolan valtakunnan olemassaolon. Puolalaiset järjestivät kansannousun vuonna 1830. Venäläiset kuitenkin tukahduttivat kansannousun ja alkoivat tukahduttaa puolalaista kulttuuria ja instituutioita. Vuonna 1863 toinen kapina johti Puolan täydelliseen häviämiseen erillisenä poliittisena yksikkönä.

Venäjän ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjä taisteli Itävaltaa ja Saksaa vastaan, usein Puolan alueella, ja tänä aikana väestö kärsi suuresti. Puolan johtajat saivat kuitenkin liittoutuneiden, erityisesti Ranskan, tuen. Vuonna 1918 syntyi jälleen itsenäinen Puola, jonka valtionpäämies oli Józef Piłsudski. Pääministeriksi tuli pianisti Ignacy Paderewski.

Vuonna 1921 Neuvostoliitto ja puolalaiset allekirjoittivat rauhansopimuksen. Se antoi Puolalle huomattavia alueita idässä, joita asuttivat pääasiassa ukrainalaiset ja valkovenäläiset. Puolan sisäpoliittinen tilanne ei ollut kovin vakaa, ja vuonna 1926 Piłsudski otti vallan tasavallan presidenttinä ja hallituksen päämiehenä. Hän oli siten käytännössä diktaattori. Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1935 kehittyi jälleen poliittisia levottomuuksia, mutta tämä kausi päättyi toisen maailmansodan puhkeamiseen.

1930-luvulla natsi-Saksa esitti vaatimuksia vapaan Gdańskin kaupungin (Danzig) liittämisestä ja alkoi järjestää välikohtauksia Puolan ja Saksan rajalla. Syyskuun 1. päivänä 1939 Saksa hyökkäsi Puolaan, mikä pakotti Britannian ja Ranskan (jotka molemmat tukivat Puolaa) julistamaan sodan.

Saksan kampanja Puolassa oli lyhyt. Puolan asema muuttui mahdottomaksi, kun neuvostojoukot tunkeutuivat Itä-Puolaan 17. syyskuuta 1939. Hyökkäys oli seurausta Neuvostoliiton ja natsi-Saksan välisestä salaisesta sopimuksesta. Saksa ja Neuvostoliitto liittivät osia Puolan alueista. Suuri osa juutalaisväestöstä pakotettiin gettoihin ja myöhemmin siirrettiin kuolemanleireille, kuten Auschwitziin (Oświęcim), Majdanekiin ja Treblinkaan. Vuonna 1943 saksalaiset tukahduttivat raa’asti Varsovan gheton epäonnistuneen kansannousun. Myös monet kristityt puolalaiset kuolivat leireillä, kun taas toiset vietiin Saksaan työläisiksi.

Huhtikuussa 1943 löydettiin 4 300 puolalaisen upseerin joukkohautoja Katynin metsästä Smolenskin lähellä Neuvostoliitossa. Neuvostoliittolaiset väittivät, että Saksan armeija oli teloittanut upseerit heinäkuussa 1941. Myöhemmät tutkimukset paljastivat, että itse asiassa puolalaisia olivat teloittaneet Neuvostoliiton turvallisuusviranomaiset keväällä 1940. Neuvostoliitto tunnusti vastuun surmista vuonna 1990.

Englannin Lontoossa maanpaossa asuva Puolan hallitus muodosti pakolaispolakoista koostuvan Puolan armeijan, laivaston ja ilmavoimat. Puolalainen maanalaisten taistelijoiden kotiarmeija oli radioyhteydessä Lontoon hallituksen kanssa. Kun neuvostoarmeija tunkeutui Puolaan vuonna 1944 ja lähestyi Varsovaa, kotiarmeija sai käskyn vapauttaa pääkaupunki saksalaisilta ennen neuvostoliittolaisten saapumista. Kahden kuukauden taistelujen jälkeen kotiarmeija kuitenkin antautui saksalaisille, ja Varsova käytännössä tuhoutui. Neuvostoliitto ei yrittänyt auttaa puolalaisia taistelijoita.

Neuvostoliitto (kommunistinen maa) perusti Puolaan kommunistisen hallituksen. Kun neuvostoarmeija saapui ensimmäisen kerran Puolan alueelle, se perusti Lubliniin kansallisen vapautuksen komitean. Tästä komiteasta tuli myöhemmin Varsovassa toimiva kommunistinen väliaikainen hallitus.

Puolan rajat muuttuivat merkittävästi liittoutuneiden Potsdamissa Saksassa vuonna 1945 pidetyn konferenssin jälkeen. Neuvostoliitto säilytti hallussaan alueet, jotka se oli saanut vuonna 1939. Puola sai lännessä laajoja alueita entisiä saksalaisia alueita, kuten Ylä-Sleesian teollisuusalueen, Gdańskin ja Szczecinin satamat sekä pitkän Itämeren rannikon. Neuvostoliiton miehittämiltä alueilta puolalaisia asutettiin uudelleen saksalaiset karkotetuille maille lännessä.

Kommunistinen kontrolli Puolassa vahvistui, kun vapaamielisemmät poliittiset johtajat, kuten Władysław Gomułka, erotettiin vuonna 1949. Vuonna 1956 suuri poliittinen mullistus johti kuitenkin siihen, että Gomułka palasi Puolan kommunistisen puolueen ensimmäiseksi sihteeriksi Neuvostoliiton uuden johtajan Nikita Hruštšovin tuella.

Puolan kommunistisen kauden aikana salainen poliisi pidätti, vangitsi ja joskus tappoi ihmisiä, jotka olivat eri mieltä hallituksen kanssa. Kommunistihallitus otti myös haltuunsa suurimman osan yrityksistä.

Vuonna 1970 Gomułkan autoritaarinen hallitus kaatui sen jälkeen, kun useissa kaupungeissa puhkesi verisiä mellakoita ja lakkoja elintarvikkeiden hintojen nousun vuoksi. Edward Gierek nimitettiin puoluejohtajaksi. Lisähinnannousut vuosina 1976 ja 1980 aiheuttivat lisää levottomuuksia. Gdańskissa sähkötyöntekijä Lech Wałęsan johtama komitea vaati oikeutta perustaa itsenäisiä ammattiliittoja. Ammattiyhdistysten kansallinen liitto Solidaarisuus perustettiin. Gierek erosi, ja Stanisław Kania seurasi häntä puolueen ensimmäisenä sihteerinä. Kania erosi vuonna 1981, ja hänen tilalleen tuli kenraali Wojciech Jaruzelski, joka kielsi Solidaarisuuden. Vain kommunistiselle puolueelle uskollisuuttaan vannovat liitot sallittiin. Vuonna 1985 Jaruzelski erosi pääministerin virasta, ja hänen tilalleen tuli Zbigniew Messner.

Syyskuussa 1988 Messner ja hänen kabinettinsa erosivat talouteen liittyvän kasvavan raivon vuoksi. Mieczysław Rakowskista tuli pääministeri. Huhtikuun 5. päivänä 1989 Solidaarisuus palautettiin laillisesti. Kesäkuun parlamenttivaaleissa Solidaarisuus voitti enemmistön paikoista uudessa senaatissa ja kaikki oppositiopuolueille myönnetyt paikat Sejmissä eli alahuoneessa. Jaruzelskista tuli presidentti. Rakowski erosi elokuussa. Kommunistien yritykset muodostaa hallitus epäonnistuivat. Solidaarisuuden Tadeusz Mazowieckista tuli sitten Puolan ensimmäinen ei-kommunistinen pääministeri yli 40 vuoteen.

Vuoden 1989 jälkipuoliskoa hallitsi kasvava talouskriisi. Se johtui siitä, että hallitus otti käyttöön maataloustuotteiden markkinahinnoittelun ja inflaation räjähdysmäinen nousu. Vuonna 1990 kommunistinen puolue hajosi ja järjestäytyi uudelleen Sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi, Solidaarisuuden oppositiopuolueeksi. Maan ensimmäiset täysin demokraattiset vaalit toisen maailmansodan jälkeen pidettiin 27. toukokuuta, jolloin valittiin paikallisneuvostot. Joulukuun 9. päivänä Wałęsa voitti presidentinvaalit.

Vuonna 1993 puolalaiset äänestäjät palauttivat entiset kommunistit valtaan. Äänestys merkitsi vastareaktiota Solidaarisuus-hallituksen aikana aloitettujen yksityistämisuudistusten ankariin taloudellisiin seurauksiin. Solidaarisuus-koalitio menetti Sejmin vallan Demokraattiselle vasemmistoliitolle (SLD), joka koostui kaatuneen kommunistisen puolueen jäänteistä. Waldemar Pawlakista tuli pääministeri. Vuonna 1995 Allianssi voitti myös presidentin viran, kun Aleksandr Kwasniewski voitti Wałęsan.

Puolan talous alkoi kohentua radikaalisti, kun inflaatio hidastui ja työttömyys alkoi vähentyä. Puolan taloudelliset edistysaskeleet olivat niin merkittäviä, että se nousi Itä-Euroopan entisten kommunistimaiden joukosta eturivin jäseneksi laajentuneeseen Natoon, joka mainitsi Puolan esimerkkinä taloudellisista ja poliittisista uudistuksista. Vetoamalla vahvoihin roomalaiskatolisiin tunteisiin ja Puolassa edelleen vallalla oleviin kommunisminvastaisiin näkemyksiin Solidaarisuus-koalitio sai kuitenkin syyskuussa 1997 pidetyssä kansallisessa äänestyksessä takaisin Sejmin vallan. Kwasniewski valittiin uudelleen presidentiksi vuonna 2000, kun taas Wałęsa, joka sai vain yhden prosentin äänisaaliista, ilmoitti vetäytyvänsä politiikasta.

Heinäkuussa 1997 Nato kutsui virallisesti Puolan yhdessä Unkarin ja Tšekin tasavallan kanssa liittymään transatlanttiseen turvallisuusliittoon. Puolan Nato-jäsenyys tuli virallisesti voimaan 12. maaliskuuta 1999. Vuonna 2003 järjestetyssä valtakunnallisessa kansanäänestyksessä Puolan äänestäjät hyväksyivät maansa EU-jäsenyyden. Liittyminen EU:hun tapahtui 1. toukokuuta 2004.

Syyskuussa 2005 Laki ja oikeus -puolue (PiS) sai enemmistön Sejmissä ja muodosti hallituskoalition. PiS:n perustajajäsenet, identtiset kaksoset Lech ja Jaroslaw Kaczyński, nousivat presidentiksi (2005) ja pääministeriksi (2006). Vuonna 2007 pidetyissä ennenaikaisissa parlamenttivaaleissa PiS hävisi keskustaoikeistolaiselle Kansalaisalusta-puolueelle, jonka johtaja Donald Tusk korvasi Jaroslaw Kaczyńskin pääministerinä.

Presidentti Lech Kaczyński kuoli 10. huhtikuuta 2010 lento-onnettomuudessa matkalla Katynin verilöylyn muistotilaisuuteen. Onnettomuudessa, joka tapahtui lähellä Katynin tapahtumapaikkaa, kuolivat myös Kaczyńskin vaimo ja noin 90 muuta henkilöä, mukaan lukien useita Puolan hallituksen huippuvirkamiehiä. Sejmin puhemies Bronislaw Komorowski nimitettiin vt. presidentiksi. Hänet valittiin presidentiksi heinäkuussa.

Puola selvisi vuonna 2008 alkaneesta maailmanlaajuisesta talouden taantumasta paremmin kuin useimmat sen EU-kumppanit. Vuoden 2011 kansallisissa parlamenttivaaleissa puolalaiset äänestäjät palauttivat Kansalaisalusta-puolueen valtaan. Tuskista tuli ensimmäinen Puolan pääministeri kommunismin romahduksen jälkeen, joka toimi toisen peräkkäisen kauden. Vuonna 2014 EU-johtajat valitsivat Tuskin yksimielisesti Herman Van Rompuyn seuraajaksi EU:n hallintoelimiin kuuluvan Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaksi. Tusk erosi pääministerin tehtävästä syyskuussa 2014 ennen kuin hänen kautensa Eurooppa-neuvoston puheenjohtajana alkoi. Hänen tilalleen tuli Sejmin puhemies Ewa Kopacz. Kopacz oli vasta toinen nainen Puolan pääministerinä. (Ensimmäinen oli Hanna Suchocka, joka toimi presidenttinä vuosina 1992-93.)

PiS nousi vahvasti vuonna 2015. PiS:n ehdokas Andrzej Duda valittiin presidentiksi. Puolue sai absoluuttisen enemmistön Sejmissä, ja PiS:n Beata Szydłosta tuli pääministeri. PiS:n uusi hallitus ajautui pian yhteen EU:n kanssa hallituksen toimista rajoittaa Puolan perustuslakituomioistuimen toimivaltuuksia, joka tarjosi oikeudellista tarkastelua Sejmin hyväksymälle lainsäädännölle. Kesäkuussa 2016 EU-johtajat antoivat Puolalle asiasta ensimmäisen useista varoituksista, joissa he syyttivät PiS-hallitusta oikeusvaltioperiaatteen vaarantamisesta. Vastauksena EU:n sanktiouhkaan presidentti Duda käytti heinäkuussa 2017 veto-oikeuttaan kahteen hallituksen oikeuslaitoksen uudistamista koskevaan lakiesitykseen. PiS-hallitus joutui myös kotimaisten ja ulkomaisten tarkkailijoiden kritiikin kohteeksi siitä, että se oli laajentanut tiedotusvälineiden valvontaa ja väitetysti vaimentanut opposition ääniä.