Edessäni istuu ”Andean Plateau”, ruokalaji numero viisi Centralissa, Virgílio Martínezin hyperkonseptiravintolassa Limassa. Tuon naurettavan 50-Best-listan mukaan Central on planeetan viidenneksi paras ruokapaikka, ja tunnelma on sopivan kunnioittava ja älyllinen: ravintolan sisustus on eräänlainen tiedelaboratorion ja taidegallerian hybridi, ja tarjoilijat kuljettavat ruokalajeja pehmeäkenkäisen hautausurakoitsijan hyssyttelyssä.
Vasemmalla puolellani eräs ruokabloggaaja ottaa valokuvia jokaisen ruokalajin yläpuolelta kuin lepidopteristi, joka indeksoi uusia perhoslajeja, ja hän kunnioittaa Andien ylätasankoa, vaikka se näyttää kaikesta päätellen kalliolla istuvalta, hieman aneemiselta Quaverilta. Tällaisesta asiasta voisin olla kauhuissani, jos minulla olisi ketään, jonka kanssa olla kauhuissani, mutta en ole, koska olen Jack Jonesin kyydissä, vastoin sosiaalisia konventioita, syömässä ulkona yksin.
Jopa kaltaiselleni yksinäisen ruokailun vannoutuneelle kannattajalle kahdentoista ruokalajin maistelumenun nauttiminen yksin viinin kanssa tuntuu vaarallisen lähellä hyväksyttävyyden äärirajaa, mutta samalla se on tavallaan myös kokemuksen huippu.
Tässä kohtaa on syytä huomauttaa, että olen tietoinen siitä, että olemme lentäneet liian kauas vanhasta brittiläisestä asenteesta, jonka mukaan ruoka on polttoainetta. Nykyinen pakkomielle siitä, mitä syömme – kokkien rokkitähdet, loputtomat Instagram-lataukset, tähän asti käsittämätön ajatus siitä, että oikeasti ajattelevat aikuiset saattaisivat jonottaa syömään hampurilaista parkkipaikalla – on osoitus kulttuurista, jonka prioriteetit ovat sekaisin. Mutta jos aikoo syödä kahdentoista ruokalajin hampurilaisen, sen voi yhtä hyvin tehdä oikein, ja se tarkoittaa täydellistä läsnäoloa lautasen ääressä, ruoan nostamista pääkohteeksi, ei vain keskustelun tukijalaksi. Vain näin syödessämme voimme todella sitoutua ruokaan ja antaa sen herättää Proustin ”madeleine-hetken”. Muistoja kenties Quaversista, jotka on syöty Austin Maxin takapenkillä Bovril-kupin kanssa uinnin jälkeen, kun kloridi kirvelee yhä silmiä.
Mutta yksin syömisessä on tietysti kyse muustakin kuin vain ruoan arvostuksen lisäämisestä. Muistan keskustelun, jonka kävin vuosia sitten Lorin Steinin, nykyisen Paris Review -lehden päätoimittajan, kanssa. Olimme molemmat parisuhteessa, josta emme olleet varmoja, ja kaipasimme sinkkuuden vapautta. Eräässä vaiheessa hän kääntyi puoleeni ja sanoi: ”Haluan vain lukea kirjoja ja syödä thaimaalaista ruokaa”. Yksin ulkona syöminen edusti Lorinille siis kotiäitiyden kääntöpuolta, mikä teki siitä käytännössä tietynlaisen vapauden toteutumisen.
Se on vapautumisen muoto, jota ei ole helppo saavuttaa. Ravintola-aterian rytmi – sen nousu ja lasku, tarjoilijan ajoittainen saapuminen ja poistuminen – tarjoaa yksinäiselle ruokailijalle harvinaisen tilaisuuden olla maailmassa – elossa sen sirkutukselle ja höpötykselle, lohduttautuen toisten läsnäolosta – mutta myös kysyvästi siihen päin, vapaana tarkkailemaan, pohtimaan, ajattelemaan.
Kun siis seuraavan kerran olet ravintolassa ja näet toisessa pöydässä jonkun yksin istuvan, joka lukee kirjaa, kulho Tom Yum -keittoa edessään, älä katso häntä säälien vaan ylpeydellä, sillä heidän kokemuksensa on unelmakokemus, ainoa mielekäs ruokakateuden lähde.
Miten Instagram pilaa matkustamisen
Taide & Kulttuuri
Miten Instagram pilaa matkustamisen
Miten saada päivitystä ilmaiseksi
Taide & Kulttuuri
Miten saada päivitystä ilmaiseksi
10 Amazing Things To Do in… Lima
City Breaks
Vastaa