The Many Faces of Women Who Identify As Witches

Ensimmäinen kohtaamiseni noitien hahmoon populaarikulttuurissa – lukuun ottamatta noitia, jotka esiintyvät lastenelokuvissa, kuten Disneyn Prinsessa Ruusunen ja M-G-M:n Ozin velho,” tai kirjoissa, kuten Tomie dePaolan ”Strega Nona” ja Roald Dahlin ”Noidat” – oli Oliver Stonen vuonna 1991 ilmestyneessä ”The Doors” -elokuvassa, jossa Jim Morrison (Val Kilmerin esittämä) ja yksi hänen rakastajattaristaan, wicca-noita (Kathleen Quinlanin näyttelemä hahmo, joka perustui rock-toimittaja Patricia Kennealyyn, joka tiettävästi meni naimisiin laulajan kanssa kelttiläisessä käsinavaus-seremoniassa vuonna 1970). Kymmenien kynttilöiden välkkyvässä valossa, jotka hädin tuskin valaisevat korkeakattoista kammiota, nämä kaksi lukevat alasti esoteerista noitakirjaa, nuuskaavat kokaiinia, viiltävät ranteensa auki tikarilla, juovat toistensa verta ja harrastavat villiä seksiä Carl Orffin ”Carmina Burana” -musiikin sävelten tahdissa.”

Muutama neljännesvuosisata myöhemmin noitien nykyhahmoon sidottujen kliseiden usein paradoksaalinen rypäs ei mielestäni ole kovin kaukana Stonen elokuvassa esitetyistä. Noita ymmärretään usein joskus ristiriitaisten kliseiden sekamelskaksi: seksuaalisesti suorasukainen mutta psykologisesti salaperäinen; uhkaava ja raadollinen mutta vastustamattoman viettelevä; sekopäinen kulttihöpinöihin uskova ja ovela paholaisnainen; salaperäisen henkisen tiedon hienostunut haltija ja ruumiillinen olento, joka ei ole mitään ajatusta vaan pelkkiä vaistoja. Vielä viime aikoina noita on noussut ajan henkeen niin sanotun ilkeän naisen kaltaisena hahmona, joka – presidentinhallituksen edessä, joka suhtautuu nopeasti kaikkeen kritiikkiin ”noitavainona” – on ottanut termin takaisin feministiselle vastarinnalle. (Nykyajan noituutta on usein hyödynnetty kaupallisiin tarkoituksiin: Urban Outfittersin paita, jossa lukee ”Boss Ass Witch” (noita pomo perseessä), tai vain naisille tarkoitettu työtila The Wing, joka kutsuu itseään ”coveniksi”). Nykyään noitia ympäröivät sekavat stereotypiat eivät loppujen lopuksi eroa kovinkaan paljon niistä, joita käytetään määrittelemään ikuinen ongelma: nainen.

Muotokuvasarjassaan ”Major Arcana: Witches in America”, joka on esillä Chelseassa sijaitsevassa ClampArt-galleriassa 4. lokakuuta alkaen, valokuvaaja Frances F. Denny pyrkii tutkimaan nykynoidan hahmoa niiden kulttuuristen kastanjoiden takana, jotka ovat peittäneet ja hämärtäneet sitä. Kahden viime vuoden aikana Denny, joka on suorittanut valokuvauksen maisterin tutkinnon Rhode Island School of Designissa (jossa opetin häntä lukukauden ajan muutama vuosi sitten), on matkustanut Kaliforniassa, Louisianassa ja itärannikolla ja ottanut muotokuvia kymmenistä noitina tunnetuista naisista. Hänen kohteensa ovat iältään, sosiaaliluokaltaan ja etnisyydeltään erilaisia, ja he harjoittavat erilaisia rituaaleja, jotka usein perustuvat ”mystiikkaan, okkultismiin, poliittisesti suuntautuneeseen aktivismiin, polyteismiin, ritualisoituun ”loitsutyöhön” ja kasviperäiseen parantamiseen”, Dennyn näyttelymuistiinpanojen mukaan. Heidän joukossaan on ”itseoikeutettuja vihreitä noitia, valkoisia noitia, keittiönoitia, pensasnoitia ja seksinoitia”. Koko sarjan tavoitteena on välttää helppoja kaavoja ja sen sijaan esitellä nykyajan noitien heterogeenisuutta ja yksilöllisyyttä, Denny kertoi minulle hiljattain ja lisäsi: ”En aio nujertaa näitä naisia.”

Yhdessä kuvassa-”Randy (Plainfield, VT)”- isoäidillinen nainen seisoo rehevän vihreällä niityllä, yllään kukkien koristama säkkimekko, hiukset hiukan tyttömäisesti aseteltuina sekaisin valkoisiin kiharoihin. Toisessa kädessä hän pitelee rennosti paria ennustussauvoja, toisessa kädessä hän pitää heiluria, katse kohti heiluria, huulet ylöspäin kääntyneinä pieneen, itsevarmaan hymyyn. Toisessa kuvassa – ”Kir (Brooklyn, NY)” – nuori, notkea nainen on pukeutunut tiukkoihin mustiin farkkuihin ja toppiin, saappaat jalassaan kaupungin kadulla, iso, uteliaalta näyttävä tabby-kissa hihnassa hänen vierellään. Shine (New York, NY) -kuvassa patsasmainen musta nainen poseeraa murattia kasvavaa seinää vasten, on pukeutunut taidokkaasti kirjailtuun takkiin ja katsoo kameraan läpitunkevasti. Nämä kuvattavat ovat kaikki itseään noitina pitäviä henkilöitä, mutta tietämättömälle katsojalle tämä tosiasia ei ole heti tai välttämättä ilmeinen. Aloittaessaan projektin Denny luki Margot Adlerin noitia käsittelevän kirjan, jossa edesmennyt toimittaja ja wicca-papitar väitti, että ”noita” ei ole pelkkä sana vaan ”voimakkaiden mielikuvien rypäs”, Denny sanoi. ”Joten ajattelin, että haluan tehdä tämän kuvakokonaisuuden.”

Denny pyysi sarjaa varten kuvaamiaan naisia pukeutumaan asuun tai tuomaan mukanaan esineen, jonka he kokivat edustavan heidän käytäntöjään ja identiteettiään noitina, ja osa muotokuvista vastaa helpommin odotuksiimme siitä, miltä noita voisi näyttää. Useammalla kuin yhdellä naisella on tilava viitta, joidenkin henkilöiden sormissa on koristeellisia, veistoksellisia sormuksia, ja toisten meikki on goottimainen ja liioiteltu – huulet karmiininpunaiset, silmät dramaattisesti varjostetut. He heiluttavat salaperäisiä välineitä – kristallipalloa, jousipyssyä ja nuolta, puukeppiä; yksi nainen makaa käärmeen kanssa kietoutuneena – ja useimmat ovat pukeutuneet mustiin. Denny sanoi, että hänelle oli silti tärkeää tehdä muotokuvia, jotka poikkesivat tavoista, joilla hän oli nähnyt noitia yleensä kuvattavan. ”Näkemissäni valokuvissa oli paljon hämärää valaistusta ja paljon värigeelejä, yleensä violetteja tai vihreitä. Siinä oli valtavasti teatraalisuutta”, hän kertoi minulle. Denny käytti valokuvissaan luonnonvaloa aina kun se oli mahdollista, ja naiset poseerasivat suoraan kameraan päin. Muiden muotokuvataiteilijoiden, kuten hollantilaisen nykyvalokuvaajan Rineke Dijkstran tai saksalaisen 1900-luvun mestarin August Sanderin tavoin Denny vangitsee kohteensa hienovaraisesti performatiivisuuden ja naturalismin välimaastossa. Nämä itseään noitina pitävät noitia asettuvat eteemme, täysin tietoisena katseestamme, ja Denny antaa heille ihastuttavan kolmiulotteisuuden.