Komento- ja ohjauslainsäädäntö

Suuri osa ympäristölainsäädännöstä kuuluu yleiseen ”komento- ja ohjauslainsäädännön” ryhmään. Tällaisiin lakeihin sisältyy tyypillisesti kolme osatekijää: (1) ympäristölle haitallisen toiminnan tunnistaminen, (2) erityisten ehtojen tai normien asettaminen tälle toiminnalle ja (3) sellaisten toimintamuotojen kieltäminen, jotka eivät täytä asetettuja ehtoja tai normeja. Esimerkiksi Yhdysvaltojen liittovaltion vesien pilaantumisen valvontaa koskeva laki (Federal Water Pollution Control Act, 1972) sääntelee ”saastuttavien aineiden” ”päästöjä” ”Yhdysvaltojen merikelpoisiin vesiin”. Kaikki kolme termiä on määritelty laissa ja viranomaismääräyksissä, ja yhdessä ne määrittelevät, millaista ympäristölle haitallista toimintaa sääntely koskee. Vuonna 1983 Saksassa annettiin kansallinen päästövalvontalaki, jossa asetettiin voimalaitosten ikä- ja tyyppikohtaiset raja-arvot ilmapäästöille. Lähes kaikissa ympäristölaeissa kielletään säännelty toiminta, joka ei täytä asetettuja ehtoja tai standardeja. Monissa laeissa tällaisten normien ”tietoinen” (tahallinen) rikkominen on rikos.

Selkeimmät säännellyn toiminnan muodot liittyvät saasteiden varsinaiseen päästämiseen ympäristöön (esim. ilman, veden ja pohjaveden pilaantuminen). Ympäristölainsäädännöllä säännellään kuitenkin myös toimintoja, joihin liittyy merkittävä riski haitallisten epäpuhtauksien päästämisestä (esim. vaarallisten jätteiden kuljetus, torjunta-aineiden myynti ja puunkorjuu). Todellisten päästöjen osalta ympäristölainsäädännössä säädetään yleensä tietyistä sallitun pilaantumisen raja-arvoista; päästöriskin aiheuttavien toimintojen osalta ympäristölainsäädännössä säädetään yleensä hallintakäytännöistä, joilla tätä riskiä pyritään vähentämään.

Todellisille päästöille asetettuja normeja on yleensä kahdessa muodossa: (1) ympäristönlaatunormit eli ympäristönlaatunormit, joissa vahvistetaan säännellyn epäpuhtauden tai säänneltyjen epäpuhtauksien sallittu enimmäismäärä vastaanottavassa ilma- tai vesimuodostumassa, ja (2) päästönormit eli päästönormit, joissa säännellään sen epäpuhtauden tai niiden epäpuhtauksien määrää, jonka jokin ”lähde” saa päästää ympäristöön. Useimmissa kattavissa ympäristölaeissa asetetaan sekä ympäristölaatua että päästöjä koskevia normeja ja pyritään koordinoimaan niiden käyttöä asetetun ympäristölaatutavoitteen saavuttamiseksi. Ympäristönlaatutavoitteet voivat olla joko numeerisia tai sanallisia. Numeerisissa tavoitteissa asetetaan tietty saastuttavan aineen sallittu määrä (esim. 10 mikrogrammaa hiilimonoksidia kuutiometrissä ilmaa kahdeksan tunnin aikana mitattuna). Narratiiviset normit edellyttävät, että vastaanottava ilma- tai vesimuodostuma soveltuu tiettyyn käyttötarkoitukseen (esim. uinti).

Hallintakäytännöt, jotka on määrätty päästöriskiä aiheuttaville toiminnoille, ovat moninaisia ja kontekstisidonnaisia. Esimerkiksi Yhdysvaltojen resurssien suojelua ja talteenottoa koskevassa laissa (1991) edellytetään, että säiliöihin, joihin kerätään tai varastoidaan vaarallista jätettä, asennetaan tippualustat, ja Yhdysvaltojen öljyvahinkolaissa (1990) edellytetään, että kaikki tietyn kokoiset ja ikäiset öljysäiliöalukset, jotka liikennöivät Yhdysvaltojen vesillä, ovat kaksoisrungolla varustettuja.

Muuten yksi toimintatyyppi, jota säännellään käsky- ja valvontalainsäädännöllä, on ympäristölle haitallinen kauppa. Kehittyneimpiä säädöksiä ovat luonnonvaraisten eläinten ja kasvien kauppaa koskevat säädökset. Esimerkiksi luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskeva yleissopimus (CITES, 1973) valtuuttaa sopimuksen allekirjoittajavaltiot nimeämään ”sukupuuton uhkaamat lajit, joihin kauppa vaikuttaa tai voi vaikuttaa”. Kun kasvi- tai eläinlaji on luokiteltu uhanalaiseksi, maat ovat yleensä velvollisia kieltämään kyseisen lajin tuonnin tai viennin lukuun ottamatta tiettyjä rajoitettuja olosuhteita. Vuonna 1989 afrikkalaisen norsun merkitseminen suojelluksi lajiksi kielsi käytännössä suurimman osan afrikkalaisen norsunluun kaupasta, jonka Kenia ja EY sittemmin kielsivät. Yhdysvallat oli tuolloin jo kieltänyt afrikkalaisen norsunluun kaupan, koska se oli sisällyttänyt afrikkalaisen norsun uhanalaiseksi lajiksi liittovaltion uhanalaisia lajeja koskevaan lakiin (1978). Näistä toimenpiteistä huolimatta jotkin maat joko eivät kieltäneet norsunluun tuontia (esim. Japani) tai kieltäytyivät kieltämästä norsunluun vientiä (esim. Botswana, Namibia, Etelä-Afrikka ja Zimbabwe), ja norsut olivat edelleen vaarassa salametsästäjien ja salakuljettajien taholta.