Why the Pahlavi Dynasty Still Haunts Iranians

Kun Pahlavi-monarkia lähestyi viimeisiä päiviään vallassa Iranissa, leikin Cabbage Patch Kids -nukeilla Cupertinossa, Kaliforniassa., ja luulin, että Applella työskentelevien ystävieni vanhemmilla oli hedelmätarha. Ympärilläni oleva iranilaisten diasporayhteisö puhui jatkuvasti politiikasta, ja muistan kuulleeni hyvin erilaisia asioita Iranin shaahista, joka menetti vallan vuoden 1979 vallankumouksessa. Jotkut sukulaiseni pitivät häntä suurena tekona, kuten Teheranin muuttamisen moderniksi kaupungiksi; eräs iäkäs isotätini piti yöpöydällään muotokuvaa hänestä ja hänen vaimostaan, keisarinna Farahista. Toiset kutsuivat häntä kiduttajaksi ja välttelivät naapuruston uima-altaalla olevaa iranilaista miestä, jonka olkapäähän oli tatuoitu shaahin kasvot. Hän oli SAVAKin, shaahin pelätyn salaisen palvelun, entinen agentti, ja hän tuntui herättävän kauhun varjon jopa Kalifornian auringonpaisteessa.

Vartuin aikuisena opiskelemaan valtiotieteitä ja työskentelemään Iranissa toimittajana, ja onnistuin kehittämään aikuisiällä ymmärrykseni Pahlavi-suvun roolista Iranin historiassa. Mutta tämä kypsä tietämys elää rinnakkain kaikkien niiden assosiaatioiden kanssa, jotka imin sisääni lapsena. Kuten niin monet iranilaiset, tunteeni Pahlaveja kohtaan ovat monimutkainen sekamelska henkilökohtaisia unelmia ja kaunaa, ja tunteideni voimakkuus muistuttaa minua siitä, että ne liittyvät yhtä paljon menneisyyteeni, perheeseeni ja suhteeseeni historiaan kuin itse kuninkaalliseen perheeseen.

Alireza Pahlavin, shaahin nuorimman pojan, traaginen itsemurha tällä viikolla Bostonissa on lietsonut suuria tunteita iranilaisten keskuudessa kaikkialla. Kun kuulin uutisen ensimmäisen kerran, tunsin suunnatonta surua Farahin puolesta, joka on kokenut elämänsä aikana enemmän lävistäviä menetyksiä kuin useimmat ihmiset voisivat kestää. Hänen sittemmin maanpaossa olleen aviomiehensä syöpään kuoleman, hänen tyttärensä Leilan itsemurhan vuonna 2001 ja nyt hänen nuorimman poikansa kuoleman. On totta, että olin tuohon hetkeen asti ollut melko pettynyt Farahiin. Hän oli kaikkialla elokuvassa Valentino: The Last Emperor (Valentino: Viimeinen keisari), jonka olin hiljattain nähnyt, enkä voinut olla toivomatta, että sen sijaan, että hän vain sekaantuisi Euroopan muotiglitteraatin joukkoon, hän osallistuisi huomaavaisesti hyväntekeväisyyteen ja olisi hirvittävän glamourinen kuten Jordanian kuningatar Rania.

Myöhemmin ihmettelin, miksi tunsin niin paljon siitä, miten Farah, 72, työllisti itseään iäkkäässä pariisilaisessa maanpaossaan. Oliko sillä paljon väliä kenellekään, saati Iranille? Tajusin, että osa siitä, miksi välitin niin paljon, johtui siitä, että hän pysyi yksinäisenä hahmona mieleni Iranin ensimmäinen nainen -osastolla. Emme tiedä mullahien vaimoista juuri mitään. Rouva Khatami, rouva Ahmadinejad, kuka tietää, miltä he edes näyttävät, puhumattakaan siitä, miten he viettävät aikaansa ja mitä he antavat Iranille? Iranin pappishallitus kieltää iranilaisilta ensimmäisen perheen, jonka kanssa he voisivat kasvaa, jota he voisivat ihailla, kadehtia ja arvostella. Meidät on jätetty tuntemaan paikkamme akuutisti ulkopuolisina hallitsevien mullahien klaanimaisessa, eristäytyneessä läänityksessä, jotka eivät kansalaisina ansaitse edes tuntea heidän vaimojaan ja lapsiaan.

Ehkä juuri siksi pidän Farahia ja hänen perhettään edelleen niin korkeina vaatimuksina. He ovat edelleen mielikuvitukseni ykkösperhe, heijastuksena kiihkeästä toiveestani olla osa sitä, mitä Iranille tapahtuu, tuntea kuuluvansa maahan, jossa ei enää ole sijaa kaltaisilleni ihmisille. Odotukseni heitä kohtaan ovat ylimitoitetut, ja vihani heitä kohtaan on täynnä kaunaa islamilaista tasavaltaa kohtaan, ikään kuin perheenjäsenet olisivat syyllisiä heitä seuranneeseen kolmen vuosikymmenen usein raakaan huonoon hallintoon.

Iranilaiset eivät nykyään voi purkaa poliittisia mielipiteitään sanomalehdissä tai televisiossa, joten he käyttävät Internetiä foorumina sanoakseen kaikki ne asiat, jotka he niin kipeästi kaipaavat ilmaisemista ahdingostaan. Kun luin nuorten iranilaisten viestejä Facebookissa ja BBC:n persialaisen palvelun verkkosivuilla sen jälkeen, kun uutinen itsemurhasta tuli julki, olin hämmästynyt siitä, miten monia nuoria, jotka eivät olleet edes syntyneet Pahlavin aikana, Alirezan kuolema herätti. Monet ilmaisivat myötätuntonsa viesteissä, jotka olivat tunnetasoltaan ja poliittiselta kypsyydeltään merkittäviä; ne muistuttivat minua siitä, että diktatuurin alaisena eläminen voi tehdä nuorista ihmisistä yhtä viisaita kuin 40-vuotiaat ensimmäisen maailman demokratioissa.

Monet olivat raivoissaan siitä, että joku saattoi tuntea myötätuntoa Pahlavia kohtaan. Nämä ovat vihaisia iranilaisia, jotka ovat luopuneet mullahien vastustamisesta kokonaan, sillä mahdollisuus mielekkääseen, rauhanomaiseen muutokseen tuntuu kimeeriseltä ajatukselta, joka on heidän sukupolvelleen käsittämätön. Heidän epätoivonsa taloudellisen kurjuuden turmelemasta elämästä, jossa yksinkertaiset unelmat, kuten työpaikan löytäminen tai naimisiinmeno, tuntuvat olevan pysyvästi saavuttamattomissa, kanavoituu niin helposti raivoksi Pahlaveja kohtaan. On kuin he haluaisivat huutaa heille vanhempia syyttävien lasten katkeruudella: ”Sinä petit meidät, sinä mokasit, kaikki on sinun syytäsi”. Kyseessä on melkeinpä suvun toimintahäiriö: niin monet iranilaiset ryntäävät kuin vihaiset sukulaiset tilaisuuden tullen laskemaan vihansa Iranin kohtalosta Pahlavien jalkoihin, joiden epäonnistuminen käänsi Iranin mullahien käsiin. Vuosikymmeniä shaahin kaatumisen jälkeen klaani on edelleen poliittisesti hyväksyttävä kohde niin monille kipeille tunteille.

Suvulla on edelleen suuri emotionaalinen merkitys iranilaisille. Pahlavit itse tietävät, että heillä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä poliittisesti takaisin Iraniin, vaikka heidän täytyy enemmän kuin epäillä, että heidän henkilökohtaisen surunsa hetket heijastuvat monumentaalisesti Iranin poliittisen mielikuvituksen suuremmalla näyttämöllä. Vanhemman veljen Rezan verkkosivustollaan antamassa alkuperäisessä lausunnossa Alirezan itsemurhan syyksi ilmoitettiin jyrkästi nuoremman miehen epätoivo Iranin suhteen, mikä oli aivan liian räikeä poliittinen kannanotto, joka vain avasi perheen alttiiksi kritiikille. Varmasti isän murskaava kaatuminen ja maanpakolaisuuden aiheuttama syrjäytyminen vaikuttivat osaltaan Alirezan masennukseen ja tuskaan. Mutta aivan yhtä varmasti masentuneen ihmisen itsemurha syntyy, kun tällainen ahdistus yhdistyy kyseisen henkilön genealogiaan, biokemiaan ja sairaushistoriaan liittyviin intiimeihin tekijöihin.

Mutta perhe muutti suuntaa. Keskiviikkona iltapäivällä kuulin Rezan puhuvan rohkeasti ja rehellisesti veljensä taistelusta masennuksen kanssa televisiohaastattelussa. Tunsin suunnatonta helpotusta. Hänen kommenttinsa olivat vivahteikkaita ja rehellisiä. Ne rikkoivat iranilaisen kulttuurin tabun, joka kieltää mielisairauden tunnustamisen, ja korostivat seikkaa, johon useimmat iranilaiset kaikkialla voivat samaistua: perheet kärsivät, kun ne hajotetaan. Kolmekymmentä vuotta shaahin kaatumisen jälkeen Pahlavit eivät ole enää kenenkään vihollisia, ja heidän surussaan piilee tilaisuus päästä yli kaikkien erottavien rajojen.