Western White Pine (Pinus monticola) esiintyy Idahossa lähes yksinomaan Pohjois-Kalliovuorten ekologisella alueella. Vielä noin 50 vuotta sitten se oli alueen runsain metsätyyppi.

Ennen eurooppalaista asutusta maisemakuvio koostui laajoista, useiden tuhansien hehtaarien kokoisista mosaiikeista, joista suuri osa oli samankaltaista ikäluokkaa, mikä oli perintöä sekapaloista ja suurista metsikön korvaavista paloista. Vähintään 200 vuotta vanhat valkomäntymetsät olivat yleisiä, mutta niin olivat myös hiljattain syttyneiden metsäpalojen seurauksena uudistuneet pienet puut ja pensaat sekä keski-ikäiset metsät. Coeur d’Alenen altaasta saadut tiedot osoittavat, että puuston korvaavia metsäpaloja sattui tietyssä paikassa keskimäärin 150-250 vuoden välein. Eriasteisia metsäpaloja, jotka tappoivat vain osan metsiköstä, esiintyi noin 60-85 vuoden välein. Pitkän palokatkon jälkeen lännenpunaseetri, lännenhemlokki tai varjostusta parhaiten sietävät kuusilajit hallitsivat lopulta aluetta. Ennen metsäpalojen hävittämistä nämä lajit olivat harvoin vallitsevia, paitsi kosteimmilla kasvupaikoilla, koska ne olivat herkkiä tulipaloille. Nykyään läntisen valkomännyn määrä on 93 prosenttia pienempi kuin 40 vuotta sitten.

Muutoksen syitä ovat muun muassa vuoristomäntykuoriaisen puhkeamiset, metsäpalojen tukahduttaminen ja puunkorjuu. Ensisijainen muutoksen aiheuttaja on kuitenkin valkomännyn rakkularuoste. Valkoisten mäntyjen tautia, ruostetta, ei aiemmin esiintynyt Pohjois-Amerikassa, kunnes se kulkeutui vahingossa Vancouverin saarelle Brittiläisessä Kolumbiassa noin vuonna 1910. Idahossa tauti oli epidemia 1940-luvulla. Nykyään rakkoleväruosteen, vuoristomäntykovakuoriaisen ja puunkorjuun yhdistelmä on lähes hävittänyt varttuneet länsimaisten valkomäntyjen metsiköt. Jäljellä olevat suuret lännenvalkomännyt ovat nykyään lähinnä hajanaisia yksilöitä. Ruoste tappaa edelleen suurimman osan luontaisesti uudistuvista puista, ja ruoste ja kaarnakuoriaiset tappavat edelleen jäljellä olevia suuria puita. Ruostetta kestäviä mäntykantoja on jalostettu luonnonvaraisista männyistä, jotka ovat osoittaneet jonkinasteista geneettistä kestävyyttä. Ruosteen kestäviä taimia on istutettu 1970-luvun puolivälistä lähtien, mutta niiden määrä on vain pieni osa aiemmin käytössä olleesta alueesta. Myös luontaista uudistamista edistetään mahdollisuuksien mukaan, lähinnä geenien säilyttämiseksi.

Vaikka suurin osa puista kuolee ruosteeseen, jotkut jäävät eloon ja saattavat kantaa ruostekestävyyden geenejä ja muita ominaisuuksia, jotka ovat tärkeitä lajin lopullisen ennallistamisen kannalta. Istutusten määrä ei ole riittänyt kompensoimaan suurempien puiden jatkuvaa häviämisvauhtia ja vastustuskyvytöntä luontaista uudistumista. Koko osavaltiota koskevat inventointitiedot osoittavat, että lajin kuolleisuus on suurempi kuin kasvu. Liittovaltion mailla istutukset ovat vähentyneet viime vuosina, koska uudistushakkuiden määrä on vähentynyt.br> Valkomännyn väheneminen on merkittävää sekä taloudellisesti että ekologisesti. Taloudellisesti läntinen valkomänty on puulajeista arvokkain, ja se voi mahdollisesti tuottaa enemmän biomassaa kuin lajitoverinsa, erityisesti yli 100 vuoden iässä.
Lajin ekologian kannalta läntinen valkomänty saavutti suuren koon ja 200 vuoden tai sitä vanhemman iän. Siten se oli monien Pohjois-Kalliovuorten provinssin vanhojen metsien pääkomponentti. Lännenvalkomänty on vastustuskykyinen juurikäävälle, joka vaikuttaa merkittävästi moniin muihin tämän metsätyypin puulajeihin.

Valkomänty on Idahon osavaltiopuu, ja se on laji, jolla on mielenkiintoinen historia. Valkomäntyä pidettiin kaupallisena puulajina sen pitkän suoran rungon vuoksi, joka on oksaton jopa kaksi kolmasosaa puun pituudesta, mutta rakkoleväruoste-niminen tauti hävitti sen. Rakkularuoste on sieni, joka levisi vuonna 1910 ranskalaisiin valkomännyn koristepensaisiin. Metsägenetiikan tutkijat ovat vuosien varrella työskennelleet ahkerasti kehittääkseen länsimaista valkomäntyä, joka on vastustuskykyinen rakkularuosteelle. Nykyään koko puun historiallisella levinneisyysalueella – Pohjois-Idahossa, eteläisessä Brittiläisessä Kolumbiassa, läntisessä Montanassa ja muilla alueilla – on käynnissä metsitystoimia, joilla pyritään palauttamaan länsivalkomänty. Uudelleenmetsittämispyrkimyksiä haittaavat kuuset ja muut puut, jotka valtasivat länsivalkomännyn levinneisyysalueen, kun tämä laji kuoli sukupuuttoon.

Valkomänty suosii syviä, huokoisia maaperiä ja loivia rinteitä, ja se kasvaa nopeasti saavuttaen 175 jalan korkeuden ja rungon halkaisijan 5-8 jalkaa. Laji on helppo tunnistaa kolmen tai viiden tuuman pituisista neulasista, jotka kasvavat viiden kimpuissa, ja lähes suorista, 5-15 tuuman pituisista kävyistä. Varttuneen valkomännyn kuori on ruskeanharmaa, ja se on rikkoutunut pieniksi suorakulmaisiksi lohkoiksi.

Valkomännyn puuta on helppo työstää puusepäntyökaluilla, ja se soveltuu erinomaisesti muun muassa ikkuna- ja ovenkarmeihin, paneeleihin, hyllyihin ja joihinkin rakennesovelluksiin.

Maailman suurimman valkomännyn korkeus merenrannalla on 219 jalkaa Elk Riverin lähellä Idahossa!

Idahon puita – valkomänty