Vyöhykejako, lainsäädännöllinen tapa valvoa maankäyttöä sääntelemällä sellaisia seikkoja kuin rakennusten tyyppi (esim. kaupalliset tai asuintalot), joita voidaan pystyttää, ja asukastiheys. Sitä sovelletaan pääasiassa kaupunkialueilla jakamalla maa-alue kaavoitusalueisiin, joilla kullakin on erityisehdot, joiden mukaisesti maata ja rakennuksia voidaan laillisesti kehittää ja käyttää. Yhdessä muiden kaupunkisuunnittelutekniikoiden kanssa kaavoitus on tärkeä väline fyysisen järjestyksen aikaansaamiseksi kaupungeissa.
Varhaisin kaavoituksen muoto sai vaikutteita arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun valvonnasta, joka otettiin käyttöön eurooppalaisissa kaupungeissa 1800-luvun loppupuolella. Saksalaisissa ja ruotsalaisissa kaupungeissa sovellettiin pitkään käytössä olleiden kunnallisten toimivaltuuksien mukaisesti kaavoitussäännöksiä noin vuonna 1875 vanhan kaupungin ydinkeskustojen ympärille kaavoitettaviin uusiin maa-alueisiin keinona valvoa rakennusten korkeuksia ja rakennuskeskittymiä ja välttää ruuhkautumisongelmia. Suuri osa saksalaisten ja ruotsalaisten kaupunkien järjestelmällisyydestä ja rakennusten linjojen ja korkeuden tasaisesta laadusta johtuu yksityiskohtaisten kaavoitusmääräysten varhaisesta käyttöönotosta ja niiden laajamittaisesta soveltamisesta teollisen vallankumouksen myötä kasvaneen suuren rakennustoiminnan aikaan.
Yhdysvalloissa kaavoitus on sitä vastoin keskittynyt pikemminkin sosiaalisiin ja taloudellisiin tarkoituksiin, joihin maata käytetään, kuin arkkitehtonisiin ja asemakaavoituksellisiin kriteereihin. Varhaisimmat yhdysvaltalaiset kaavoitusmääräykset – 1900-luvun vaihteen tienoilla – perustuivat tarpeeseen säännellä kaupallisten ja teollisten toimintojen sijaintia.
Vastaa