Vuoden 1812 sodassa Yhdysvallat otti yhteen maailman suurimman merivoiman, Ison-Britannian, kanssa konfliktissa, jolla tulisi olemaan valtava vaikutus nuoren maan tulevaisuuteen. Sodan syitä olivat muun muassa Britannian yritykset rajoittaa Yhdysvaltojen kauppaa, kuninkaallisen laivaston suorittama amerikkalaisten merimiesten pakkolunastus ja Amerikan halu laajentaa aluettaan. Yhdysvallat kärsi vuoden 1812 sodan aikana monia kalliita tappioita brittiläisten, kanadalaisten ja Amerikan alkuperäisasukkaiden joukoille, mukaan lukien maan pääkaupungin Washingtonin valtaaminen ja polttaminen elokuussa 1814. Amerikkalaiset joukot pystyivät kuitenkin torjumaan brittien hyökkäykset New Yorkissa, Baltimoressa ja New Orleansissa, mikä lisäsi kansallista luottamusta ja synnytti uutta isänmaallisuuden henkeä. Gentin sopimuksen ratifiointi 17. helmikuuta 1815 päätti sodan, mutta jätti monet kiistanalaisimmista kysymyksistä ratkaisematta. Siitä huolimatta monet Yhdysvalloissa juhlivat vuoden 1812 sotaa ”toisena itsenäisyyssotana”, joka aloitti puolueiden yhteisymmärryksen ja kansallisen ylpeyden aikakauden.

Vuoden 1812 sodan syyt

1900-luvun alussa Iso-Britannia oli ajautunut pitkään ja katkeraan konfliktiin Napoleon Bonaparten Ranskan kanssa. Pyrkiessään estämään tarvikkeiden pääsyn viholliselle molemmat osapuolet yrittivät estää Yhdysvaltoja käymästä kauppaa toistensa kanssa. Vuonna 1807 Iso-Britannia hyväksyi neuvoston määräykset, joissa edellytettiin, että puolueettomien maiden oli saatava lupa sen viranomaisilta ennen kuin ne saivat käydä kauppaa Ranskan tai Ranskan siirtomaiden kanssa. Kuninkaallinen laivasto närkästytti amerikkalaisia myös käytännöllään, joka koski merimiesten pakkolunastusta eli merimiesten poistamista yhdysvaltalaisilta kauppa-aluksilta ja heidän pakottamistaan palvelemaan Britannian puolesta.

Vuonna 1809 Yhdysvaltain kongressi kumosi Thomas Jeffersonin epäsuositun Embargo-lain, joka kaupankäyntiä rajoittamalla oli vahingoittanut amerikkalaisia enemmän kuin Britanniaa tai Ranskaa. Sen korvaava Non-Intercourse Act kielsi nimenomaan kaupankäynnin Britannian ja Ranskan kanssa. Sekin osoittautui tehottomaksi, ja se puolestaan korvattiin toukokuussa 1810 annetulla lailla, jossa todettiin, että jos jompikumpi suurvalta luopuisi Yhdysvaltoihin kohdistuvista kaupparajoituksista, kongressi ryhtyisi vuorostaan jälleen olemaan kanssakäymiskieltoon vastapuolen kanssa.

Kun Napoleon oli vihjannut lopettavansa rajoitukset, presidentti James Madison esti kaiken kaupankäynnin Britannian kanssa marraskuussa. Samaan aikaan samana vuonna valitut uudet kongressin jäsenet – Henry Clayn ja John C. Calhounin johdolla – olivat alkaneet agitoida sodan puolesta perustuen närkästymiseensä Britannian merioikeuksien loukkauksista sekä siitä, että Britannia oli rohkaissut Amerikan alkuperäisasukkaiden vihamielisyyttä Yhdysvaltain länsilaajentumista vastaan.

Sota 1812 puhkeaa

Syksyllä 1811 Indianan territoriaalikuvernööri William Henry Harrison johti Yhdysvaltain joukot voittoon Tippecanoen taistelussa. Tappio sai monet Luoteis-Territorion intiaanit (mukaan lukien kuuluisan shawnee-päällikön Tecumsehin) vakuuttuneiksi siitä, että he tarvitsivat Britannian tukea estääkseen amerikkalaisia uudisasukkaita työntämästä heitä kauemmas pois heidän mailtaan. Samaan aikaan vuoden 1811 lopulla kongressin niin sanotut ”sotahaukat” painostivat Madisonia yhä enemmän, ja 18. kesäkuuta 1812 presidentti allekirjoitti sodanjulistuksen Britanniaa vastaan. Vaikka kongressi lopulta äänesti sodan puolesta, sekä edustajainhuone että senaatti olivat asiasta katkerasti eri mieltä. Useimmat läntiset ja eteläiset kongressiedustajat kannattivat sotaa, kun taas federalistit (erityisesti uusenglantilaiset, jotka olivat vahvasti riippuvaisia Britannian kanssa käytävästä kaupasta) syyttivät sodan kannattajia siitä, että he käyttivät merenkulkuoikeuksien tekosyytä edistääkseen ekspansiivista agendaansa.

Iskeäkseen Britannian kimppuun Yhdysvaltain joukot hyökkäsivät miltei välittömästi Kanadaan, joka oli tuolloin Britannian siirtomaa. Amerikkalaiset virkamiehet olivat liian optimistisia maihinnousun onnistumisen suhteen, varsinkin kun otettiin huomioon, miten huonosti valmistautuneita Yhdysvaltain joukot olivat tuolloin. Toisaalta he kohtasivat hyvin johdetun puolustuksen, jota koordinoi Ylä-Kanadassa (nykyisessä Ontariossa) vastuussa ollut brittisotilas ja hallintovirkamies Sir Isaac Brock. Elokuun 16. päivänä 1812 Yhdysvallat kärsi nöyryyttävän tappion sen jälkeen, kun Brockin ja Tecumsehin joukot ajoivat Michiganin William Hullin johtamat joukot Kanadan rajan yli ja pelottelivat Hullin luovuttamaan Detroitin ilman laukauksia.

Sota 1812: Amerikkalaisjoukkojen tulokset olivat vaihtelevia

Lännessä asiat näyttivät Yhdysvalloille paremmilta, sillä kommodori Oliver Hazard Perryn loistava menestys Erie-järven taistelussa syyskuussa 1813 asetti Luoteis-Territorion tiukasti amerikkalaisten hallintaan. Harrison pystyi sittemmin valloittamaan Detroitin takaisin voittamalla Thamesin taistelun (jossa Tecumseh sai surmansa). Samaan aikaan Yhdysvaltain laivasto oli saavuttanut useita voittoja kuninkaallisesta laivastosta sodan alkukuukausina. Napoleonin armeijoiden kukistuttua huhtikuussa 1814 Britannia pystyi kuitenkin kääntämään täyden huomionsa Pohjois-Amerikan sotatoimiin. Suurten joukkojen saapuessa brittiläiset joukot tekivät ryöstöretkiä Chesapeaken lahdelle ja etenivät Yhdysvaltain pääkaupunkiin, valloittivat Washingtonin 24. elokuuta 1814 ja polttivat hallituksen rakennukset, mukaan lukien Capitolin ja Valkoisen talon.

Syyskuun 11. syyskuuta 1814 Plattsburghin taistelussa Champlain-järvellä New Yorkissa amerikkalainen laivasto voitti brittiläisen laivaston murskaavasti. Ja 13. syyskuuta 1814 Baltimoren Fort McHenryn linnake kesti Britannian laivaston 25 tuntia kestäneen pommituksen. Seuraavana aamuna linnakkeen sotilaat nostivat valtavan amerikkalaisen lipun, ja tämä näky innoitti Francis Scott Keyn kirjoittamaan runon, joka myöhemmin sävellettiin ja josta tuli tunnetuksi nimellä ”The Star-Spangled Banner”. (Vanhan englantilaisen juomalaulun säestyksellä se hyväksyttiin myöhemmin Yhdysvaltain kansallislauluksi.) Tämän jälkeen brittijoukot poistuivat Chesapeaken lahdelta ja alkoivat koota voimiaan New Orleansia vastaan suunnattua sotaretkeä varten.

Vuoden 1812 sodan loppu ja sen vaikutukset

Siihen mennessä rauhanneuvottelut oli jo aloitettu Gentissä (nykyisessä Belgiassa), ja Iso-Britannia pyrki aselepoon Baltimoren hyökkäyksen epäonnistuttua. Sitä seuranneissa neuvotteluissa Yhdysvallat luopui vaatimuksistaan lopettaa maihinnousu, kun taas Britannia lupasi jättää Kanadan rajat ennalleen ja luopua pyrkimyksistä luoda intiaanivaltio Luoteis-Eurooppaan. Komissaarit allekirjoittivat 24. joulukuuta 1814 Gentin sopimuksen, joka ratifioitiin seuraavana helmikuussa. Tammikuun 8. päivänä 1815 brittijoukot hyökkäsivät New Orleansin taistelussa tietämättöminä rauhan solmimisesta, mutta kärsivät tappion Yhdysvaltain tulevan presidentin Andrew Jacksonin armeijalta. Uutiset taistelusta kohottivat Yhdysvaltain notkahtanutta moraalia ja jättivät amerikkalaisille voiton maun, vaikka maa ei ollut saavuttanut yhtään sotaa edeltäneistä tavoitteistaan.

Vuoden 1812 sodan vaikutus

Vaikka vuoden 1812 sota muistetaan suhteellisen vähäpätöisenä selkkauksena Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa, se nousee suurena esiin kanadalaisille ja amerikanalkuperäiskansoille, jotka näkevät sodan ratkaisevana käännekohtana tappiollisessa kamppailussaan itsehallinnoinnista. Sodalla oli itse asiassa kauaskantoisia vaikutuksia Yhdysvalloissa, sillä Gentin sopimus lopetti vuosikymmeniä kestäneen katkeran puoluetaistelun hallituksessa ja aloitti niin sanotun ”hyvien tunteiden aikakauden”. Sota merkitsi myös federalistisen puolueen tuhoa, jota oli syytetty epäisänmaallisuudesta sen sodanvastaisen kannan vuoksi, ja vahvisti vallankumoussodan aikana alkanutta anglofobian perinnettä. Kenties tärkeintä oli, että sodan lopputulos lisäsi kansallista itseluottamusta ja rohkaisi amerikkalaisen ekspansiivisuuden kasvavaa henkeä, joka muokkasi 1800-luvun loppupuolta.