Rikkaiden tunteiden päivä!
Vierailun aikana Clairvaux’n luostariin ei ole helppo tehdä ”valokuva-videoraporttia”, koska ensimmäinen asia, jonka huomaat lippuja ostaessasi, ovat tiukat säännöt, jotka koskevat kävijöitä, ja joukossa on muodollinen valokuvauskielto. Mutta miksi tämä kielto? ”Kyse on turvatoimista, rouva”, minulle sanotaan.
Miksi kävin Clairvaux’ssa?
Olen rehellinen, kun kesäkuussa 2015 huomioni kiinnittyi Clairvaux’n juhlallisuuksia koskevaan mainontaan, joka oli otsikoilla ”Clairvaux’n luostari juhlii 900-vuotista taivaltaan”, ”Clairvaux 2015” tai jopa ”Clairvaux’n, sisarsiläisten seikkailu”, ajattelin heti: ”Mutta eikö Clairvaux olekin vankila?” Internet oli valmiina vastaamaan kysymyksiimme, ja sen avulla sain tietää, että Bernard Clairvaux’n 900 vuotta sitten perustamasta luostarista tuli todellakin vankila 200 vuotta sitten. Että neljäkymmentä vuotta sitten vankilasta poistettiin modernisoitu osa, ja että Clairvaux’n luostari, joka on edelleen valtion omaisuutta, oikeusministeriö luovutti sen jälkeen kulttuuriministeriölle, joka ryhtyi suuriin ja kalliisiin remontteihin luostarissa. Koska tämän vuosipäivän yhteydessä useimmin esillä ollut kuva oli kuva upeasta, yllättävän puhtaasta holvisalista, unohdin pysyvästi kaiken sen vankilapuolen.
Miksi olen täällä? Laukaisin, joka lähetti minut tutkimaan asioita itse, napsahti, kun heinäkuun alussa Est Eclair -lehdessä ilmestyi kesäsarjakuva: ”Clairvaux’n luostari, ruumis ja sielu. Historiasta fiktioon.” Sarjakuvasta välittyy alusta alkaen salaperäinen tunnelma, joka on sitäkin synkempi, koska se on painettu sanomalehtipaperille. Aloin lukea sitä, sivu sivulta, joka päivä seuraavaa odotellessani. Kiinnityin nopeasti Bernardiin, tähän 25-vuotiaaseen munkkiin, jolle oli uskottu kohtuuton tehtävä muuttaa muutama hehtaari metsää ja niittyjä luostariksi aikana, jolloin kaikki oli paljon vaikeampaa ja fyysisempää, mutta jolloin ihmiset kykenivät suurimpiinkin hullutuksiin rakkaudesta Jumalaan. Ja ennen kaikkea se, että halusin herättää uudelleen Bernard Clairvaux’n muiston ja kulkea hänen jalanjäljissään, tässä paikassa, jossa hän kulki ja johon hän rakensi luostarinsa, oli se, että löysin itseni tuona päivänä Hostellerie des Dames de l’Abbaye’n luostarista, josta kierrokset alkavat.
Clairvaux: Abbey or Prison?
Mutta tässä kohtaa kohtaan toisen todellisuuden. Kierroksen aikana ei ole ainoastaan kielletty valokuvaaminen, vaan minua pyydettiin myös jättämään henkilöllisyystodistus ja sammuttamaan matkapuhelimeni. Lisäksi, koska vierailut ovat sallittuja vain ryhmissä, jotka on muodostettu, laskettu ja laskettu uudelleen Association Renaissance de l’Abbaye de Clairvaux’n oppaan johdolla, minun oli odotettava ryhmäni lähtöä. Odotellessani minulle kerrotaan vastaanotossa, että voin vierailla ”Clairvaux’n vankila” -näyttelyssä, joka on yläkerrassa. Teen niin, ja sisäänpääsy on ilmainen. Luulin karkottaneeni ”Clairvaux’n vankilan” mielestäni. Mutta siellä kaksi vankien veistämää puuristiä ja ketjun päässä olevassa rautanauhassa oleva kivipallo muistuttavat vahvasti ….. Clairvaux’n vankila? Luostari vai vankila?
Kierros alkaa ja meille jokaiselle annetaan lappu, jossa on numero 1-40. Opas laskee meidät yksitellen ennen kuin antaa luvan lähteä. Suuntaamme suoraan lapsivankilaan ja sen pikkuruiseen kappeliin, joka on kauniisti entisöity kokonaisuus ja jota käytetään näyttelytilana. ”Vuonna 1858 vankilassa oli 2 700 vankia, joista 555 oli lapsia, jotka työskentelivät joko työpajoissa tai maataloussiirtolassa”, luen myöhemmin. Kuljemme partiopolkua, jonka päässä seisoo entinen vartiotorni. Sitten astumme upeasti restauroituun kokonaisuuteen, 1200-luvulta peräisin olevaan Aile des Conversiin (Lay Wing). Ah! Siinä me olemme, olemme luostarissa. Se on upea! Sanat eivät riitä. Ja lähdemme jälleen kohti suurta 1700-luvun luostaria, jota ei ole vielä kunnostettu ja jossa on kaikki vankilan arvet. Millaisia vaurioita! Oli korkea aika perustaa kulttuuriministeriö! Puretun luostarikirkon kivistä on tehty välikerroksia luostarin kaarien alle, joiden aukot on teljetty metalliverkoilla.
Käymme. Asuntolat ilman vettä, lämmitystä tai sähköä, voitte kuvitella, millainen paha haju on varmasti vallinnut näillä käytävillä, joita pitkin yön ulosteet virtasivat. Yläkerrassa ”kanakopit”, käytävän varrella olevia olkipatjoja ympäröivät ritilät, joita käytettiin vuoteen 1970 asti: vierailun ”must… kova”. Jotain, joka luultavasti jättää pysyvän vaikutuksen jokaiseen kävijään, jotakin, joka herätti minussa ahdistuksen, jota koin muissa paikoissa, paljon kauheammissa paikoissa kuin tämä on totta, Dachaussa ja viime aikoina Phnom-Penhissä sijaitsevassa kidutuskeskuksessa. En tietenkään käynyt Clairvaux’n vankilassa sen ollessa toiminnassa, se oli siellä, aivan munkkien ruokasalin ikkunan takana, myös upeasti restauroitu, nykyaikaisine vartiotorneineen ja aseistetuine vartijoineen. Pystyin hädin tuskin vilkaisemaan sinne edes vaivihkaa.
Ja Bernard tässä kaikessa?
Mitä kärsimystä näissä tiloissa. Seinät säilyttävät menneisyyden äänet, jotka ne palauttavat niille, jotka todella haluavat kuulla niiden kaikuja. Kuuntelin Bernardin askelten ääntä. Ajattelin kaikkia niitä munkkeja, jotka luopuivat maallisesta elämästä seuratakseen Bernardia ja elääkseen omasta tahdostaan erakkoelämää Clairvaux’n luostarissa tai muualla, heitä oli niin paljon. Ajat ovat muuttuneet, mutta luulen, että Bernard ei koskaan jättänyt luostariaan, se Bernard, joka kirjoitti: ”Jos käy niin, että teillä on miehiä hallitsemassa teitä, pakotettuna, rangaistuna, mutta suurella rakkaudella ja hyväntahtoisuudella, ajatellen heidän iankaikkista pelastustaan, peläten, että jos säästätte lihaa, sielut menehtyvät.”
Ymmärrättehän, että nautin tästä vierailusta. Se on yllättävää ja liikuttavaa, ja haluan sanoa kaikille teille, jotka luette tätä: teidän on vierailtava Clairvaux’ssa nyt, koska 900 vuoden historia on siellä edelleen rinnakkain ja tuleva Clairvaux on jo syntymässä.
Vastaa