Ele niin kuin haluat, että sinut muistetaan
”Kuolema on meidän kaikkien yhteinen määränpää; kukaan ei ole koskaan päässyt sitä pakoon”. Kuolema on hyvin todennäköisesti elämän paras yksittäinen keksintö. Se on elämän muutosagentti. Se raivaa vanhan pois tehdäkseen tilaa uudelle.” – Steve Jobs
Patagonia on lempipaikkani, mutta en koskaan ajatellut, että se voisi olla viimeiseni.
Vaelsin kauniin metsän halki, kuten olen tehnyt monta kertaa aiemmin. Mutta tällä kertaa stressaantunut mieleni teki minulle tempun, ja huomasin eksyneeni. Oli liian pimeää ja myöhäistä nähdä tietä takaisin.
Luulin kuolevani. Vaatteeni eivät soveltuneet yöpymiseen keskellä ei-mitään. Sää ei ollut ainoa uhka: tuo paikka oli puumien luontainen elinympäristö.
Me pohdimme, miten olemme eläneet, kun olemme kuolemassa. Mutta eikö kuolemamme pitäisi olla se, mikä ohjaa sitä, miten elämme?
Miksi emme voi hyväksyä kuolemaa
”Vaivaamme elämäämme ajatuksilla kuolemasta ja kuolemaamme ajatuksilla elämästä.” – Michel de Montaigne
Hyvät loput saavat meidät muistamaan elokuvan ikuisesti. Elämässämme vältämme tuon viimeisen jakson kirjoittamista.
Minua pelotti sinä yönä Patagoniassa. En halunnut kuolla. En siksi, että olisin katunut sitä, mitä olin tehnyt tai jättänyt tekemättä. Vaan siksi, että uskoin voivani tehdä enemmän. Tehtäväni maan päällä ei ollut vielä päättynyt.
Me juhlimme elämää. Mutta kuolema tuntuu synkältä ja surulliselta.
Kuten suuri filosofi Thomas Nagel kysyy: ”Jos kuolema on olemassaolomme pysyvä loppu, onko se paha?”
Kirjallisuudella on ollut vaikutusvaltainen rooli kuoleman esittämisessä pahana – koska se riistää meiltä elämän. Mutta kuten Nagel selittää, kuoleman tapauksessa ei ole subjektia, joka kärsisi pahaa. Niin kauan kuin ihminen on olemassa, hän ei ole vielä kuollut. Kun hän kuolee, hän ei ole enää olemassa; näin ollen ei ole mitään pahaa, jota kuolema voi aiheuttaa kyseiselle henkilölle.
Saatat ajatella, että tämä on liian rationaalista. Tai että siitä puuttuu myötätunto niitä kohtaan, jotka menettivät läheisensä. Mutta, se on kuoleman paradoksi: ne, jotka surevat kuolleita, ovat elossa. Voimme joko pitää kiinni surusta tai kääntää tuon menetyksen joksikin merkitykselliseksi.
Yksi ystävistäni menehtyi aiemmin tänä vuonna. Se yllätti meidät kaikki. Olimme juuri sulattelemassa hänen äskettäistä syöpädiagnoosiaan. Ennuste ei näyttänyt hyvältä, mutta kuolema eteni sitäkin nopeammin.
Ystävän menettäminen sattuu syvästi. Mutta se on peruuttamatonta. Kun kaipaan häntä, olen surullinen, mutta se myös muistuttaa minua juhlimaan elämää. Hän ansaitsee, että kunnioitamme hänen varhaista poismenoaan.
En sano vain, että ”tartu päivään”. Rohkaisen sinua elämään elämääsi tarkoituksella. Sen sijaan, että yrität pitää kiinni elämästä ikuisesti, syleile sen katoavaisuutta. Mitä jos näkisimme elämän valmistautumisena kuolemaan?
Kun kuolema kolkuttaa oveesi, ole valmis lähtemään. Elä ilman katumusta. Kun lakkaat kuvaamasta kuolemaa pahana, alat nauttia elämästä.
Länsimaiset sivilisaatiot pelkäävät kuolemaa. Se johtuu siitä, että meidät on opetettu pitämään kiinni asioista. Aineellisessa maailmassamme myös elämästä on tullut omaisuutta. Emmekä voi päästää siitä irti.
Mielenkiintoista kyllä, kun joku kuolee, jopa kaikkein uskonnollisimmat ihmiset ovat surullisia. Pidämme kiinni elämästä aineellisena omaisuutena, mikä sokaisee henkisen vakaumuksemme.
Päästäkää irti elämästä; se ei ole omaisuutta. Et voi kontrolloida sitä, kuinka kauan elät. Mutta hallitset sitä, miten. Tule toimeen kuoleman kanssa. Kuolemanpelko ei anna sinun hyödyntää elämääsi parhaalla mahdollisella tavalla.
Mitä jos kuolet huomenna?
”Kuoleman analysointi ei ole sitä varten, että tulisit pelokkaaksi, vaan siksi, että voisit arvostaa tätä kallisarvoista elinaikaa.” – Dalai Lama
Kun pelkäämme kuolemaa, lakkaamme elämästä.
Me haluamme tuntea itsemme voittamattomiksi tai kuolemattomiksi. Mutta kuoleman ajattelematta jättäminen ei tee elämästäsi ikuista. Vaatii rohkeutta kohdata tämä haavoittuva totuus: ainoa varma asia on se, miten epävarmaa elämä on.
Vältämme kuoleman ajattelemista, mutta pelkäämme sitä silti hiljaisesti. ”Entä jos kuolen huomenna?” -kysymyksen pitäminen esillä vapauttaa sinut tuosta alitajunnan tasolla vallitsevasta huolesta.
Kokeile tätä harjoitusta, jonka opin Bernie Rothilta Stanfordissa. Vastaa yksi kysymys kerrallaan.
Kuvittele, että sinulla on 10 minuuttia elinaikaa, mitä tekisit?
Ja kymmenen päivää?
Ja kymmenen kuukautta?
Ja kymmenen vuotta?
Ja loppuelämäsi?
Joka kerta, kun helpotan tätä harjoitusta työpajassa, se yllättää kaikki.
Me pidämme aikaa itsestään selvänä. Mutta kun loppu on nurkan takana, kadumme olettamuksiamme. Jotkut tuntevat syyllisyyttä siitä, mitä eivät ole tehneet (esimerkiksi siitä, etteivät ole sanoneet ”rakastan sinua” tai ”anteeksi” useammin). Jotkut ihmiset ahdistuvat arvokkaimman projektinsa loppuun saattamisesta (tai aloittamisesta). Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että he haluavat viettää viimeiset 10 minuuttia läheisensä kanssa.
Tämä harjoitus on hyvin liikuttava, varsinkin ryhmässä tehtynä. Lähtökohta (tulevan) kuolemamme kohtaamisesta on voimakas pohdinta siitä, miten elämme.
Harjoituksen tarkoituksena on lopettaa elämän pitäminen itsestäänselvyytenä. Kuten minulle kävi, kun jouduin selviytymään kylmästä säästä Patagoniassa. Elä niin kuin kuolisit huomenna.
Elämän kiireellisyyden tunteen lisääminen saa sinut keskittymään siihen, mikä on todella tärkeää. Käytä energiasi siihen, että teet jotakin, mikä on maanpäällisen aikasi arvoista.
Buddhalaisuus edistää kuoleman ja kuoleman mietiskelyä keinona ottaa se vastaan ja valmistautua siihen etukäteen. Useimmat ihmiset pitävät tätä ajatusta absurdina. Mutta kuten sanoin aiemmin, huolien huomiotta jättäminen ei saa ”kuolemaa” katoamaan.
Kuten Zasep Tulku Rinpoche sanoi: ”Elämä on liian lyhyt. Kuolema voi tapahtua milloin tahansa; et tiedä milloin. Kun vanhenemme, tiedämme, ettei meillä ole paljon aikaa jäljellä. Minulla on ehkä kymmenen vuotta, viisitoista vuotta, ehkä kaksikymmentä vuotta. Joten aika kuluu nopeasti, ja kuolema tapahtuu ennemmin tai myöhemmin.”
Kuolemaa koskevasta meditaatiosta on hyötyä myös perheenjäsenille, sairaanhoitajille tai lääkäreille – on hyvä tietää enemmän siitä, miten olla avuksi näinä aikoina.
Kuolema on sekä väistämätön että epävarma. Tiedämme, että se tapahtuu, mutta emme tiedä milloin. Ihmiskehomme – koko olemassaolomme – on hyvin hauras. Hengellinen harjoittelu voi kouluttaa mielemme hyväksymään tämän totuuden sen sijaan, että olisimme kieltämässä sitä.
Kaikkakin tunnet itsesi skeptiseksi, suosittelen kokeilemaan tätä kuoleman meditaatiota.
Kuten tiibetiläinen lama Chagdud Rinpoche sanoi:
Älä ala miettiä kuolemaa, ennen kuin on liian myöhäistä.
Kirjoita oma muistokirjoituksesi – harjoitus
”Elä niin kuin kuolisit huomenna.”
”Elä niin kuin kuolisit huomenna. Opi kuin eläisit ikuisesti. ” – Mahatma Gandhi
Elä niin kuin haluat, että sinut muistetaan. Älä anna muiden valita muistokirjoituksesi sanoja. Anna sen sijaan tekojesi ja perintösi kirjoittaa se.”
Käytämme tätä harjoitusta joissakin muutosjohtajuuden työpajoissa. Oman muistokirjoituksen kirjoittaminen ei ole helppoa. Kuolemasi ajatteleminen on liikuttavaa. Mutta se on loistava polku yhdistää uudelleen siihen jälkipolkuun, jonka haluat jättää, kun sanot hyvästit viimeisen kerran.
Jatka. Kirjoita oma muistokirjoituksesi. Älä ota itseäsi liian vakavasti. Jos olet humoristinen, anna hautakirjoituksesi olla myös hauska. Käytä seuraavaa mallia
- Aloita kirjoittamalla nimesi niin kuin haluaisit sen näkyvän hautakivessäsi.
- Yhdellä rivillä, miten teit maailmasta paremman paikan? Ole ytimekäs. Mitä tarkemmin keskityt, sitä rehellisempi olet itsellesi.
- Kirjoita, miten ihmiset muistavat sinut. Vältä mahtipontista kieltä. Pidä kiinni sävystä ja sanoista, joita tavalliset ihmiset käyttäisivät – erityisesti ne, jotka tuntevat sinut hyvin. Miksi on olennaista (jälleen kerran, et tarvitse täyttä pyykkilistaa).
- Tämä osa vaatii enemmän itsetutkiskelua. Katso itseäsi peiliin ja vastaa tähän suodattamattomana: ”Kuka oli todellinen sinä?” Ei naamiot tai puvut, ei työsi tai tittelisi tai roolisi. Mikä oli olemuksesi? Mikä teki sinusta ainutlaatuisen?
- ”Kyllä” on helppo sanoa. Se, mille sanomme ’ei’, määrittelee sen, kuka määrittelee sen, keitä me todella olemme. Mikä oli sinun tapauksessasi? Mitkä ovat ne ’houkutukset’, häiriötekijät tai mahdollisuudet, joille sanoit ’ei’, koska ne olisivat suistaneet sinut pois tavoitteidesi saavuttamisesta?
- Kuka tulee kaipaamaan sinua eniten? Tämä vaikuttaa helpolta, mutta se ei ole sitä. Vastauksessa ei ole kyse siitä, mitä toivot, vaan siitä, että yrität ymmärtää, ketä todella tulee ikävä. Monet ihmiset tulevat varmasti kaipaamaan. Mutta keitä olivat ne ihmiset, joille merkitsit jotain erityistä? Jälleen kerran, vältä tuomitsemasta itseäsi. Rehellisyys tekee tästä harjoituksesta mielekkään.
- Nyt on aika olla luova. Edelliset vaiheet tarjosivat taustan; nyt on aika herättää hautakirjoituksesi henkiin. Kirjoita yhteen tai kahteen kappaleeseen sanat, jotka haluaisit jonkun sanovan sinusta lähdettyäsi. Tämä on harjoituksen kriittisin osa. Yhdistäydy todelliseen olemukseesi, älä turhamaisuuteesi
Anna mennä, ja tee omasi!
Jaa ajatuksesi. Mitä opit itsestäsi tekemällä tämän harjoituksen? Miten määrittelisit suhteesi kuolemaan?
Vastaa