TulevaisuusMiksi jotkin Afrikan maat kehittyvät ja toiset eivät?

Monet afrikkalaiset valittavat oikeutetusti, että ulkopuoliset niputtavat huolimattomasti yhteen sen 54:ää eri maata ja puhuvat siitä kuin yhdestä paikasta, joka nousee tai laskee yhtenä kokonaisuutena. Tällaiset yleistykset eivät ole vain laiskoja, vaan ne myös hämärtävät enemmän kuin selventävät. Afrikan tulevien vuosikymmenten todennäköisin kehityssuuntaus on selkeä ero eri maiden välillä, väittää Afrikan demokratioiden asiantuntija Nic Cheeseman. Joistakin tulee rikkaampia ja demokraattisempia, vaikka toiset pysyvät köyhinä ja epädemokraattisina.

Tämä saattaa tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta monet vasemmistolaiset yleistävät, että Afrikka on köyhä, koska sen entiset siirtomaavallat haluavat pitää sen sellaisena, eivät sen johtajien tekemien valintojen vuoksi. Monet konservatiivit taas sanovat yleistävästi, että korruptio tai huono hallinto ovat syyllisiä, ottamatta huomioon niitä esteitä, joita monet Afrikan maat kohtaavat. Kuitenkin juuri tarkastelemalla yksityiskohtia siitä, miten muuten samankaltaiset maat ovat kulkeneet erilaisia polkuja, voidaan ottaa opiksi.

Ensimmäinen opetus siitä, miten tärkeää on yksinkertaisesti saada toimiva valtio, saadaan Ruandasta ja Burundista. Molemmat ovat pieniä, sisämaassa sijaitsevia ja tiheään asuttuja. Itsenäistymisen jälkeen molemmissa on tapahtunut kansanmurhia tutsi-vähemmistöjä vastaan hutu-enemmistöjen toimesta. Burundi oli 1990-luvun alussa lähes kaksi kertaa niin rikas kuin Ruanda. Sen jälkeen Ruandan tulot ovat kuitenkin yli kolminkertaistuneet (ostovoimakorjattuna). Burundin tulot ovat laskeneet. Yksi suuri ero näiden kahden maan välillä on hallinto. Vaikka kumpikaan maa ei ole demokraattinen, Ruandassa on toimiva hallitus ja vähäinen korruptio. Demokratiaa edistävä Mo Ibrahim -säätiö sijoittaa Ruandan Afrikan kahdeksannelle sijalle hallintoindeksissään, jossa tarkastellaan useita indikaattoreita, kuten oikeusvaltioperiaatetta, infrastruktuuria ja sanitaatiota. Burundi on 43. sijalla.

Toiseksi talouspolitiikalla on merkitystä. Kun Kenia ja Tansania itsenäistyivät 1960-luvun alussa, niiden taloudet olivat samankaltaisia, maanviljelystä riippuvaisia ja niiden tulot henkeä kohti olivat lähes samat. Molemmat tukahduttivat aluksi demokratian ja johtivat autoritaarisia yksipuoluevaltioita. Ne valitsivat kuitenkin hyvin erilaiset talousmallit. Tansania kansallisti suuret yritykset ja pakotti ihmiset kollektiivisille maatiloille ”afrikkalaisen sosialismin” nimissä. Kenia omaksui vapaat markkinat. Nykyään kenialaiset ovat ostovoimakorjattuna 14 prosenttia varakkaampia (tai 80 prosenttia varakkaampia markkinavaihtokurssien mukaan).

Zimbabwe ja Botswana vahvistavat tätä entisestään. Zimbabwe oli 1980-luvun alussa rikkaampi kuin Botswana ennen kuin Robert Mugabe tuhosi sen talouden painamalla mielivaltaisesti seteleitä ja varastamalla maatiloja kavereilleen. Nyt Botswana on seitsemän kertaa rikkaampi.

Ehkäisevin esimerkki siitä, miten maat, joilla on hyvä politiikka ja vankat instituutiot, voivat kiivetä kehityksen suotuisaan kiertokulkuun – ja miten maat, joilla ei ole sellaista, voivat juuttua köyhyyden ja konfliktien kiertokulkuun – on Mauritius, Afrikan menestynein talous. Vuonna 1961 taloustieteen Nobel-palkittu James Meade totesi suoraan, että ”rauhanomaisen kehityksen näkymät ovat huonot”. Mauritius oli pieni, kaukana kauppakumppaneista ja riippuvainen sokerin viennistä. Itsenäistymisen jälkeen Mauritiuksen tulot henkeä kohti ovat kuitenkin kasvaneet noin kuusinkertaisiksi inflaation jälkeen, mikä tekee siitä Afrikan toiseksi rikkaimman maan henkeä kohti. Menestys on herättänyt nimekkäiden taloustieteilijöiden kiinnostuksen. Jeffrey Sachs ja Andrew Warner päättivät, että Mauritius menestyi hyvin, koska sen talous oli avoin. Paul Romer, toinen Nobel-palkinnon saaja, katsoi Mauritiuksen menestyksen johtuvan ulkomaisista investoinneista sen vientiteollisuusalueille.

Järkevä talouspolitiikka ei kuitenkaan riitä. Useat muutkin Afrikan maat yrittivät vauhdittaa teollisuutta houkuttelemalla ulkomaisia sijoittajia vientiteollisuusalueille. Vain muutamat, kuten Etiopia, Lesotho ja Etelä-Afrikka, onnistuivat siinä. Arvind Subramanian ja Devesh Roy, kaksi taloustieteilijää, jotka tutkivat myös Mauritiusta, totesivat, että sen kauppa- ja investointipolitiikka selittää vain osan sen menestyksestä. Toinen tärkeä osatekijä oli sen instituutioiden vahvuus. Mauritiuksen vaalit ovat itsenäistymisen jälkeen sujuneet rauhallisesti, hallitus on noudattanut lakia, tuomioistuimet ovat olleet rehellisiä ja korruptio on ollut siedettävän vähäistä. Se on säännöllisesti Ibrahimin hallintoindeksin kärjessä.

Mauritius on sitäkin silmiinpistävämpi, kun sitä verrataan sen suurempaan naapuriin, Madagaskariin, jonka menestys näytti paljon todennäköisemmältä rikkaampien luonnonvarojensa ja suuremman väestömääränsä vuoksi. 1970-luvulla, juuri kun Mauritius alkoi houkutella ulkomaisia sijoittajia, Madagaskar piti hyvänä ideana lähettää heidät pois. Se karkotti amerikkalaisen suurlähettilään ja kansallisti kaksi amerikkalaista öljy-yhtiötä. Samalla kun Mauritius auttoi sokerinviljelijöitään löytämään vientimarkkinoita, Madagaskar alkoi anastaa maata maanviljelijöiltään. Se on yksi harvoista maista maailmassa, joka on köyhtynyt viimeisten 50 vuoden aikana katastrofaalisen sosialistisen politiikan ja toistuvien poliittisten kriisien vuoksi.

Pitkällä tähtäimellä suuret kehityssuunnat antavat aihetta toiveikkuuteen.

Tärkein oppi – ja se, joka antaa eniten toivoa – on se, että monet näistä kehityssuunnista vahvistavat toisiaan. Maat, joissa on kyvykkäämpi byrokratia ja avoimempi demokratia, menestyvät yleensä taloudellisesti paremmin ja investoivat enemmän koulutukseen. Vahvemmat taloudet ja parempi koulutustaso puolestaan auttavat hidastamaan väestönkasvua ja parantamaan huoltosuhdetta. Kaikki maat eivät ole tässä suotuisassa syklissä. Mutta niissä, jotka ovat, erot ovat silmiinpistäviä. Esimerkiksi kenialaiset naiset eivät ole vain paljon rikkaampia kuin heidän serkkunsa Tansaniassa, vaan heillä on myös 1,4 lasta vähemmän. Ruandan asukkaat eivät ole vain paremmin toimeentulevia kuin Burundin asukkaat, vaan heidän lukutaitonsa on myös viisi prosenttiyksikköä korkeampi.

Monissa osissa Afrikkaa on edelleen syviä ongelmia. Nigerian talous ei kasva tarpeeksi nopeasti pysyäkseen väestömäärän tahdissa, koska hallinto on kyvytön. Taloudellinen voimanpesä Etelä-Afrikka on jälkeenjäänyt ja pystyy hädin tuskin pitämään valot päällä korruption ja huonon hallinnon vuoksi. Sahel on juuttunut väkivallan, korkean hedelmällisyyden ja lukutaidottomuuden sykleihin, joiden katkaiseminen vie vuosikymmeniä. Covid-19 on valtava riski maanosan väestölle, ja se häiritsee maanosan taloutta. Pitkällä aikavälillä suuret kehityssuuntaukset – nopea kaupungistuminen, lisääntyvä muuttoliike ja rahalähetykset, koulua käyvien lasten osuuden kasvu, sadattuhannet opiskelijat ulkomaisissa yliopistoissa – antavat kuitenkin aihetta toivoon. Reilun tuulen myötä nämä voimakkaat voimat lupaavat tuoda lisää demokratiaa ja vaurautta sadoille miljoonille ihmisille. ■

Tämä artikkeli ilmestyi painetun lehden erikoisraporttiosassa otsikolla ”Mahdollisuus unelmoida”

.