Helppo vaihtaa instrumenttiaEdit

Joitakin instrumentteja valmistetaan erikokoisina, ja suuremmissa versioissa on pienempi ääniala kuin pienemmissä. Yleisiä esimerkkejä ovat klarinetit, saksofonit ja trumpetit. Musiikki kirjoitetaan usein transponoituna näille soitinryhmille siten, että sormitukset vastaavat samoja kirjoitettuja nuotteja mille tahansa soitinperheen soittimelle, vaikka äänenkorkeudet eroavat toisistaan. Muusikko, joka soittaa useita soitinperheen soittimia, voi näin lukea musiikkia samalla tavalla riippumatta siitä, mitä soitinta hän käyttää.

Soittimia, jotka transponoidaan tällä tavoin, sanotaan usein olevan tietyssä ”sävellajissa” (esim. ”B♭-klarinetti” tai ”klarinetti B♭”). Tällä viitataan konserttikorkeuteen, joka kuulostaa, kun soittaja soittaa kirjoitettua C:tä. B♭-klarinetilla soitettu kirjoitettu C tuottaa konserttimaisen B♭, A-klarinetilla soitettu kirjoitettu C tuottaa konserttimaisen A:n ja C-klarinetilla soitettu kirjoitettu C tuottaa konserttimaisen C:n (tämä jälkimmäinen esimerkki on ei-transponoiva instrumentti).

TorvenkrookitMuutos

Tämässä kohdassa ei ole lähdeviitteitä. Auta parantamaan tätä osiota lisäämällä viittauksia luotettaviin lähteisiin. Lähteetön materiaali voidaan kyseenalaistaa ja poistaa. (Elokuu 2015) (Opi, miten ja milloin voit poistaa tämän mallin mukaisen viestin)

Ennen kuin venttiilit keksittiin 1800-luvulla, torvet ja trumpetit pystyivät soittamaan vain yhdestä peruskorkeudesta lähtevän yläsävelsarjan ääniä. (Poikkeuksia olivat liukulaakerilla varustetut versiot, kuten säkkitorvi, ja sormiaukolliset torvet, kuten cornett ja serpent). Saksassa kehitettiin 1700-luvun alkupuolella kruunut, joiden avulla tätä perussävelkorkeutta voitiin muuttaa asettamalla yksi kruuvisarjaan kuuluvista kruuveista soittimen suukappaleen ja lyijyputken väliin, mikä lisäsi soittimen ääniputken kokonaispituutta. Tämän seurauksena kaikki käyrätorvimusiikki kirjoitettiin ikään kuin peruskorkeudeksi C, mutta kruunut tekivät yhdestä soittimesta transponoivan soittimen melkein mihin tahansa sävelkorkeuteen.

Tällaisten lyijyputken kruuvien vaihtaminen oli aikaa vievää, ja jo se, etteivät kruunut putoaisi pois soittamisen aikana, huolestutti soittajaa jonkin verran, joten kruunut voitiin vaihtaa vain merkittävien taukojen aikana. Soittimen keskiosaan asetetut mediaaliset kruunut olivat 1700-luvun puolivälissä kehitetty parannus, ja ne voitiin myös saada toimimaan virityksen liukusäätimenä tai muuttamaan perussävelen sävelkorkeutta puolisävelellä tai äänellä. Venttiilien käyttöönotto teki tämän prosessin tarpeettomaksi, vaikka monet soittajat ja säveltäjät pitivätkin venttiilisoittimien äänenlaatua huonompana (Richard Wagner kirjoitti joskus samassa teoksessa torviosuudet sekä luonnon- että venttiilisarville). F-transponoinnista tuli standardi 1800-luvun alkupuolella, jolloin torvi soi täydellisen viidenneksen diskanttiavaimella kirjoitettua sävelkorkeutta alempana. Bassokielessä säveltäjät erosivat toisistaan sen suhteen, odottivatko he soittimien transponoivan viidenneksen alaspäin vai neljänneksen ylöspäin.

Sävelkorkeusnormien yhteensovittaminenEdit

Saksan musiikissa barokin aikana, erityisesti Johann Sebastian Bachin musiikissa, eri tarkoituksiin käytetyt soittimet viritettiin usein eri sävelkorkeusnormien mukaan, joita kutsuttiin nimillä chorton (”kuorosävelkorkeus”) ja kamarikorkeus (”kamarikorkeus”). Kun soittimet soitettiin yhdessä yhtyeessä, joidenkin soittimien osuudet oli tällöin transponoitava kompensoimiseksi. Monissa Bachin kantaateissa urkujen ääni on nuotinnettu kokonaisen askeleen alemmas kuin muut soittimet. Vrt. sävelkorkeusinflaatio.

Nykyisin muutamat vanhan musiikin yhtyeet joutuvat tekemään jotakin samankaltaista, jos ne koostuvat joistakin soittimista, jotka on viritetty A415:een ja toisista A440:een, noin puolisävelaskeleen päähän toisistaan. Nykyaikaiset continuo-instrumenttien rakentajat sisällyttävät joskus siirrettäviä koskettimia, jotka voivat soittaa kummalla tahansa sävelkorkeusstandardilla. Cembalossa kutakin nuottia varten on yksi jousi, jota nypitään plektralla, ja barokkiajan 415 Hz:n A:n ja ”nykyaikaisen” 440 Hz:n A:n välinen äänenkorkeusero on puoli askelta. Näppäimistömekanismin siirtäminen oikealle tai vasemmalle saa A-näppäimen soittamaan seuraavaa jousisoittoa, eli A♯ 440 Hz:ssä tai A♭ 392 Hz:ssä. Näppäimistön liikuttaminen mahdollistaa soittamisen korkeammalle tai matalammalle, vaikka ylimmästä tai alimmasta näppäimestä ei tule ääntä, ellei rakentaja ole varustanut ylimääräisiä jousia transponointiominaisuutta varten.