Transnational Institute

Monikansallisten yritysten rooli maailmantaloudessa on noussut yhdeksi polttavimmista poliittisista ja taloudellisista kysymyksistä. Yritysten vastuu ilmastonmuutoksesta, veronkierrosta, ihmisoikeusloukkauksista ja ympäristökatastrofeista on ajankohtaista. Päällisin puolin näyttää siltä, että yritysten vallan nousu käyttää kohtuutonta vaikutusvaltaa ja loukkaa demokratiaa, politiikkaa ja valtiota. Vaikka yrityksistä on varmasti tullut yhä vaikutusvaltaisempia ja ne ovat haaste ja uhka demokratialle, väitän, että meidän on ymmärrettävä valtion ja yritysten välinen erottamaton vuorovaikutussuhde, jotta voimme ymmärtää yritysten nykyistä valtaa.

Yritykset ovat olennainen osa poliittista järjestelmää, jonka kautta valtio hallitsee. Korporaatiot ovat valtion luomia, tai ainakin ne saavat olemassaolonsa ja erilaiset etuoikeutensa valtiolta. Se, että esimerkiksi suuryritykset eivät maksa veroja (tai edes vähimmäismäärää), ei johdu ainoastaan siitä, että ne pystyvät lobbaamaan, huijaamaan ja horjuttamaan järjestelmää, vaan myös siitä, että niille on myönnetty nämä oikeudet ja mahdollisuudet nimenomaan siksi, että niitä pidetään kannattavina ja poliittisen ja taloudellisen järjestyksen kannalta perustavanlaatuisina.

Nykyaikaisessa taloudellisessa ja poliittisessa kontekstissa korporaatiolla on paradoksaalinen tehtävä. Vaikka valtio on se, joka luo, tunnustaa tai myöntää sen oikeudellisen olemassaolon, yritys näyttää samaan aikaan olevan jotakin valtion ulkopuolella olevaa, joka uhkaa ja haastaa sen valtaa ja joka on sen valvonnan ja sääntelyvaltuuksien ulkopuolella.1 Siksi meidän on ymmärrettävä, että valtio ja yritys ovat todellisuudessa erottamattomasti sidoksissa toisiinsa, jotta voimme ymmärtää, mitä yritysvalta tarkoittaa.

Kun väitetään, että yritys tunkeutuu valtioon, se merkitsee jyrkkää eroa näiden kahden välille, jolloin taloudelliset ja yritysintressit toimivat omalla alallaan omine logiikoineen ja periaatteineen ja erillään ja erillään valtiosta, julkisesta ja demokraattisesta vallasta.2 Kun yritykset tai yritysten taloudelliset intressit puuttuvat valtion politiikkaan tai vaikuttavat siihen, tämä kuvataan pikemminkin virheinä tai häiriöinä poliittisen järjestelmän toiminnassa3 kuin olennaisena osana sitä, miten valtio on aina hallinnut tunnustamalla, hyväksymällä tai luomalla yhdistyksiä, yhteisöjä ja yhtiöitä.

Valtio on olemassa delegoimalla (tai pakottamalla delegoimaan) valtaa ja laajentamalla oikeuksia ja etuoikeuksia erilaisille yhdistyksille, yhteisöille ja yhtiöille tiettyjen päämäärien saavuttamiseksi. Hallituksen päätavoitteena uusliberalistisella aikakaudella on pitkään pidetty valtavien voittojen keräämistä, ja sen on katsottu palvelevan parhaiten yhtä tiettyä yhtiömuotoa: julkisesti noteerattua, voittoa tavoittelevaa, yksityistä yhtiötä. Vastaavasti sille on myönnetty laajat oikeudet ja etuoikeudet tämän tavoitteen saavuttamiseksi

Ymmärtääksemme tämän meidän on tarkasteltava tarkemmin korporaation historiaa ja erityisesti korporatiivisen ajattelun historiaa sekä valtion ja korporaation välistä suhdetta. Keskityn erityisesti Englantiin 1600-luvun tienoilla, joka oli ratkaisevassa asemassa sekä modernin valtion että korporaation syntymisessä taloudellisen kasvun välineeksi. Se oli keskeinen ajanjakso yhtiön käsitteellistämisessä, sillä monet 1800-luvun angloamerikkalaista yhtiöoikeutta muokkaavat keskeiset periaatteet, jotka ovat edelleen vaikutusvaltaisia, muotoiltiin täällä4 .

Kuten Joshua Barkan on todennut, tämän ajanjakson yhtiöitä koskevat kirjoitukset ”muokkasivat myöhemmän yritysvaltaa koskevan ajattelun problematiikkaa”.5 Tämä ajanjakso synnytti käsityksen siitä, että yhtiö sijaitsee sekä valtion sisällä että sen ulkopuolella, että se on sekä valtion luoma että siitä riippumaton – ajatus, joka on jatkunut nykyisessä (väärässä) ymmärryksessämme yritysvallasta ja sen suhteesta valtioon. Päätän esseen pohtimalla, mitä tämä merkitsee yritysvallan ymmärtämiselle nykyään.

Korporaation valtio

Perusargumenttini on, että valtio ja korporaatio ovat rakenteellisesti samankaltaisia tai ainakin niillä on jonkinlainen ”sukulaisnäkökulma”. Kuten Barkan huomauttaa teoksessaan Corporate Sovereignty – Law and Government under Capitalism<, valtio ja yhtiö ovat molemmat ”kollektiivisia kokonaisuuksia, jotka koostuvat yhdeksi elimeksi yhdistyneistä yksilöistä” (corpus tulee latinankielisestä sanasta ”body” eli ruumis), ne molemmat luodaan tai perustetaan ”elävöittävällä perustamissäädöksellä, joka vahvistaa niiden oikeudellisen olemassaolon” (olipa se sitten peruskirja, kun kyseessä on yhtiö, tai perustuslaki, kun kyseessä on valtio), ja ne ovat molemmat kollektiivisia kokonaisuuksia tai yhtiömuotoisia elimiä, jotka on perustettu ”hallituksen päämäärien saavuttamiseksi”.6 Myös oikeushistorioitsija Frederick W. Maitland totesi, että vaikka hän myöntääkin valtion olevan ”hyvin erikoinen ryhmäyksikkö”, näyttää olevan olemassa ”suku, jonka lajeja valtio ja korporaatio ovat”.7

Ei ole epäilystäkään siitä, että valtio on saanut etuoikeutetun aseman poliittisessa ymmärryksessämme poliittisen suvereniteetin ruumiillistumana. Tässä mielessä valtiosta on tullut universaali korporaatio, jonka hallitus pyrkii tietyn poliittisen yhteisön yleiseen tai yhteiseen hyvään. Kuitenkin juuri siksi, että valtio on itsekin eräänlainen korporaatio tai korporatiivinen elin, sen oli poliittista suvereniteettia tavoitellessaan muodostettava kaikki muut korporaatiot ja korporatiiviset elimet omalle vallalleen alisteisiksi ja siitä riippuvaisiksi, ja siten konstituoitava itsensä ainoaksi legitiimiksi poliittisen auktoriteetin ja kuuliaisuuden vaatimuksen esittäjäksi.

Keskiaikaisessa ja varhaisnykyaikaisessa Euroopassa korporaation juridista rakennelmaa ei juurikaan käytetty kaupallisiin päämääriin vaan pikemminkin monenlaisiin hallinnollisiin päämääriin, erityisesti kirkon, kaupunkien, kuntien, kaupunkien ja yhteisöjen tarkoituksiin. Korporaatio oli oikeudellinen ja poliittinen instituutio, jonka avulla ihmisryhmät voitiin yhdistää yhdeksi elimeksi ja näin ollen omistaa omaisuutta, haastaa oikeuteen ja tulla haastetuksi oikeuteen, saada oikeuksia, erityisesti omistaa omaisuutta, ja saada tiettyjä etuoikeuksia, ennen kaikkea se, että korporaatio oli olemassa jäsenistään riippumattomana elimenä ja siten ikuisesti.8

Seitsemännentoista vuosisadan Englannissa yhtiöt olivat elintärkeitä sairaaloiden, almujen, koulujen ja muiden hyväntekeväisyyspyrkimysten hallinnoinnissa sekä yhä useammin myös siirtomaa- ja keisarikunnan kaupankäynnin uudelleenorganisoinnissa kauppayhtiöiden kautta. Yhtiöjärjestyksestä tuli mekanismi, jonka avulla voitiin hallita yhteiskuntaelämän keskeisiä näkökohtia ja varmistaa yleinen hyvinvointi. Yhtiöjärjestyksen avulla valtio tunnusti, perusti, kannusti ja sääteli yhtiöitä myöntämällä niille laillisia erioikeuksia, vapauksia ja vapautuksia, koska tämä etuoikeutettu asema hyödytti yhteistä etua.9

Vuosisadan kuluessa yhtiöistä tuli yhä keskeisempiä talouden ja talouskasvun hallinnan välineitä, kun kehittyvät (länsieurooppalaiset) valtiot tavoittelivat näitä tehtäviä. Erityisesti osakeyhtiöistä, joita on kutsuttu ”nykyaikaisen monikansallisen yhtiön edelläkävijäksi ”10 , tuli keskeinen keino turvata kauppa, tuonti ja vienti sekä perustaa plantaaseja ja siirtomaita eri puolille maailmaa.

Kuuluisin näistä englantilaisessa kontekstissa oli Englannin Itä-Intian yhtiö (The English East India Company), joka perustettiin Elisabet I:n 31.12.1600 myöntämällä peruskirjalla, jossa yhtiölle annettiin oikeus olla olemassa ”yhtenä oikeushenkilönä (one Body Corporate and Politick)”. Tämä tehtiin ”merenkulun lisäämiseksi ja laillisen kaupankäynnin edistämiseksi yhteisen varallisuutemme hyväksi”.11 Yhtiölle annettiin kauppamonopoli alueella, joka ulottui Afrikan eteläkärjessä sijaitsevan Hyvän toivon niemimaan ja Etelä-Amerikassa sijaitsevan Magellaninsalmen välille. Tällä valtavalla alueella yhtiölle myönnettiin sen alaisuudessa olevien ihmisten tuomiovalta, oikeus pitää armeijaa, oikeus käydä sotaa ja solmia rauha (virallisesti vain ei-kristittyjen kanssa), säätää lakeja ja tuomita niiden mukaisesti, pystyttää linnoituksia ja linnoituksia, solmia diplomaattisia suhteita paikallisten hallitsijoiden kanssa, lyöttää omaa rahaa ja pitää omaa lippua.12

Itä-Intian komppania olikin tässä suhteessa todellakin ”komppania-valtio ”13 , ja se oli epäilemättä tunnetuin, mutta ei suinkaan ainoa sellainen. Ja kaikille niille myönnettiin laajat oikeudet alueella, jolla ne toimivat. Keinona suojella sijoittajia vaarallisissa ja riskialttiissa yrityksissä kauppayhtiöt yhtiöitettiin yhä useammin osakeyhtiöiksi, mikä mahdollisti sen, että sijoittajat saattoivat yhdistää resurssejaan ja olivat vastuussa vain omasta sijoituksestaan.14

Kuten edellä mainittiin, vuosisata oli ratkaiseva myös valtion käsitteen syntymiselle persoonattomana subjektina, joka oli riippumaton vallanpitäjistä ja hallituista. Yksi kuuluisimmista suvereenin valtion ajattelijoista, Thomas Hobbes, asettui vuonna 1651 julkaistussa Leviathanissa voimakkaasti absolutistisesti puolustamaan valtion kaikkivaltiutta. Hän teki tämän nimenomaan vertaamalla valtiota ”keinotekoiseen ihmiseen”.

Tämä on kuvattu kuuluisassa kuvassa Leviathanista valtavana ruumiina, joka leijuu kaupungin yllä valtikka toisessa ja miekka toisessa kädessä. Sen yläpuolella lukee sitaatti Jobin kirjasta (Vulgatan versiossa luku 41 jae 24), jossa kuvataan mahtavaa meriolentoa Leviathan Non est potestas Super Terram quea Comparatur ei – maan päällä ei ole mitään siihen verrattavaa voimaa. Kun Hobbes vahvisti valtion kaikkivoipaisuuden ja teki siitä ainoan legitiimin poliittisen vallan ja uskollisuuden hakijan, hänen oli pakko määritellä kaikki muut yhteisölliset elimet (kansa, perhe ja kaikki muut yhdistykset, yhtiöt ja yhteisöt) valtiovallalle alisteisiksi ja siitä riippuvaisiksi – tai, kuten Hobbes niitä kutsuu, ”luonnollisen ihmisen sisuksissa oleviksi matoiksi”, jotka olivat vaarassa muuttua ”moneksi pienemmäksi yhteiseksi yhteiseksi yhteiseksi yhteiseksi suuremmaksi”.15 Juuri siksi, että ne muistuttavat rakenteellisesti valtiota, muita yhteisöjä ja yhdistyksiä on olemassa vain, jos valtio sallii niiden olemassaolon.16

Tämä valtion ja yritysten välinen ongelmallinen suhde ulottuu Hobbesia pidemmälle. Edward Coken (1552-1634) Institutes and Reports -teoksessa hahmoteltiin se, mistä tuli myöhemmän englantilaisen ajattelun peruslähtökohtia yhtiöiden suhteen. Vuonna 1612 ilmestyneessä The Case of Sutton’s Hospital -kirjassaan Coke määritteli yhtiöittämisen olennaisiksi piirteiksi ensinnäkin ja ennen kaikkea sen, että se oli perustettava ”laillisella perustamisviranomaisella ”17 . Coken määritelmää ja hänen painotustaan siitä, että yhtiön tärkein piirre on sen suhde sen luoneeseen valtaan, toistettiin lukuisia kertoja, mukaan lukien kaksi aihetta käsittelevää tutkielmaa: anonyymisti julkaistu The Law of Corporations vuonna 1702 ja pamfletti Of Corporations, Fraternities, and Guilds vuonna 1659.

William Blackstone katsoi Commentaries on the Laws of England -teoksessaan (1765-69), joka on erittäin vaikutusvaltainen teos, jossa koottiin yhteen ja systematisoitiin Englannin lainsäädännön perinne siihen asti, että silloin kun se on yleisen edun mukaista, tietyille ryhmille sallitaan ikuinen periytyminen ja oikeudellinen kuolemattomuus, ja näitä ”keinotekoisia henkilöitä kutsutaan nimellä bodies politic, bodies corporata (corpora corporata) tai corporations (yritykset), joita on paljon erilaisia uskonnon, oppineisuuden ja kaupankäynnin edistämiseksi”.18

Blackstone korosti, että ”kaikkien poliittisten elinten yleiset velvollisuudet, kun niitä tarkastellaan niiden yhtiömuotoisina ominaisuuksina, voidaan luonnollisten henkilöiden velvollisuuksien tapaan supistaa yhteen ainoaan velvollisuuteen, nimittäin siihen, että niiden on toimittava sen päämäärän tai suunnitelman mukaisesti, jota varten niiden perustaja on ne luonut”.19 Huomionarvoista näissä varhaisissa käsityksissä on se, että vaikka valtio hyväksyi, tunnusti ja myönsi yhtiöiden olemassaolon ja laajensi niiden etuoikeuksia yhteiskuntaelämän hallitsemiseksi ja hallituksen päämäärien turvaamiseksi, oli myös elintärkeää rajata ne valtiovallalle alisteisiksi ja siitä riippuvaisiksi.

Tämä käsitys korporaatiosta sekä valtion sisällä että sen ulkopuolella olevana, valtiovallasta riippuvaisena mutta siitä riippumattomana on edelleen olemassa ja vaikeuttaa korporatiivisen vallan ja sen suhteen valtioon asianmukaista ymmärtämistä.

Onko korporaatio poliittinen subjekti?

Yhtiölainsäädäntö ja korporaatioiden asema ovat luonnollisesti muuttuneet merkittävästi niiden perustamisesta lähtien. 1800-luvun angloamerikkalaisessa yhtiöoikeudessa peräkkäinen lainsäädäntö muutti yhtiöittämisen poliittisesta, peruskirjan mukaisesta prosessista hallinnolliseksi prosessiksi. Aikaisemmissa yhtiöitä koskevissa kirjoituksissa korostetaan kuitenkin yhtiön paradoksaalista roolia, sillä yhtiö on sekä lain sisällä että sen ulkopuolella.20 Kuten valtiotieteilijä David Ciepley on huomauttanut, yhtiö sijoittuu perinteisten julkisten ja yksityisten kategorioiden väliin, mikä tekee siitä vaikeasti hahmotettavan. Yritykset eivät ole täysin yksityisiä, koska ne ovat poliittisesti muodostettuja ja niiden olemassaolo riippuu valtiosta, mutta ne eivät myöskään ole täysin julkisia, koska niitä johdetaan yksityisellä aloitteella ja rahoituksella. Ciepley pyrkii kehittämään korporaatiolle ominaisen oikeudellisen ja poliittisen kategorian ja kutsuu sitä ”korporaatioksi”, joka on julkisen ja yksityisen yläpuolella ja eroaa niistä.21

Nykyaikaiset korporaatiot ovat selvästi paljon vähemmän tilivelvollisia kansallisille laeille, eivätkä ne tarvitse olemassaoloonsa suoraa valtiollista peruskirjaa. Yritykset sääntelevät itseään yhä useammin yksityisissä oikeusjärjestelmissä, jos kansainvälinen välimiesmenettely on pohjimmiltaan nykyaikainen lex mercatoria. Kuten Bakan on todennut, yksityinen sääntely on lisääntynyt räjähdysmäisesti 1980-luvulta lähtien, mikä on vähentänyt valtion kykyä suojella ”yleistä etua, ihmisiä, yhteisöjä ja ympäristöä yritysten ylilyönneiltä ja väärinkäytöksiltä”.22 Kuten hän myös korostaa, tämä ei kuitenkaan ole johtanut siihen, että valtio olisi vähentänyt yritysten ja niiden etujen suojelua. Yhtiöt perustetaan edelleen kansallisella lainsäädännöllä, joka antaa niille oikeushenkilöiden oikeudet ja suojan ja tarjoaa niille suotuisat verojärjestelmät, rajoitetun vastuun, yrityssuojan ja monia muita etuoikeuksia.

Nämä oikeudelliset mekanismit ovat elintärkeitä yhtiöiden toiminnalle. Valtio käyttää myös valtaansa estääkseen ja tukahduttaakseen mielenosoitukset, jotka vastustavat yritysten valtaa ja sen laajentumista. Kansainvälisesti valtiot (tietysti lobbauksen vaikutuksen alaisina) pystyvät sopimaan ja ratifioimaan kauppasopimuksia, jotka antavat yhtiöille ennennäkemättömiä oikeuksia ja valtuuksia. Korporaatiot ovat edelleen riippuvaisia valtioista olemassaolonsa vuoksi ja saadakseen erityiset etuoikeutensa ja lailliset vapautuksensa – ja myös varmistaakseen aktiivisesti toimintatapansa.

Yritysvallan nousu 1970-luvulta lähtien ja uusliberalismi yleisemmin voidaan siis nähdä yhden tietyn subjektin, voittoa tavoittelevan, julkisesti noteeratun yrityksen, etuoikeutettuna asemana. Kun keynesiläisessä hyvinvointivaltiossa ensisijainen poliittinen ja vaurautta luova subjekti oli yksittäinen työntekijä, uusliberalismissa se on yritys. Yritys on uusliberalistisen maailman ensisijainen vaurauden ja kasvun luoja, ja se on sen ihanteellinen subjekti – taloudellisesti täysin rationaalinen ja vapaa liikkumaan voiton tavoittelussa. Siksi korporaatiolle myönnetään etuoikeuksia ja vapautuksia säännöksistä ja laeista, ja se on etuoikeutettu suotuisien verojärjestelmien, kansainvälisen liikkuvuuden ja erityistalousalueiden avulla.

Länsimaisten poliitikkojen avoin liittoutuminen kilpailuhenkisen uusliberalistisen valtion kanssa merkitsi selkeää poliittisten tavoitteiden siirtymistä yksilöiden ja perheiden sosiaalisista ja taloudellisista oikeuksista yritysten kilpailukyvyn ja siten korporatiivisten subjektien edistämiseen. Kun kilpailukyvystä tulee tärkein ja keskeisin tekijä, yritysten (suhteellisesta) vahvuudesta tulee tärkein poliittinen tavoite, mikä johtaa siihen, että valtiot käyvät kilpajuoksua tuottavimpien subjektien houkuttelemiseksi.

1980-luvulta lähtien maailman suurimpien yritysten nettovoitot ovat kolminkertaistuneet samaan aikaan, kun yritysveroasteet (erityisesti Yhdysvalloissa) ovat laskeneet.23 Yhdysvaltain korkeimman oikeuden viimeaikaiset päätökset Citizens United v. Federal Election Committee (2010) ja Burwell v. Hobby Lobby (2014) ovat myöntäneet yrityksille ensimmäisen lisäyksen mukaiset sananvapauden oikeudet (rahan muodossa) sekä uskonnolliset oikeudet, mikä tekee niistä sananvapauden ja uskonnonvapauden subjekteja.

Monissa kauppasopimuksissa – kuten myös transatlanttisen kauppa- ja investointikumppanuuden (TTIP), Tyynenmeren alueen transatlanttisen kumppanuuden (TTP) ja Kanadan ja Euroopan unionin (EU) välisen kattavan talous- ja kauppasopimuksen (CETA) ympärillä käytiin kiivasta keskustelua – on surullisen kuuluisa sijoittajavaltioiden riitojenratkaisumekanismi (Investor State Dispute Settlement, ISDS), joka antaa korporaatiolle synnynnäisen oikeuden tavoittelevaan voiton tavoitteluun antamalla sille oikeuden haastaa valtio oikeuteen, jos se säätää lakeja, jotka asettavat rajoitteita tälle oikeudelle. Mekanismia on oikeutetusti kutsuttu ”yritysoikeuskirjaksi ”24 , joka antaa yrityksille voittoa tavoittelevia oikeuksia, jotka syrjäyttävät kokonaisten kansojen demokraattiset oikeudet. Uusliberalistinen aikakausi suosii tosiasiassa yrityksiä ensisijaisena poliittisena subjektina ihmisten lisäksi myös muiden kollektiivisten subjektien, kuten ammattiyhdistysten, osuuskuntien ja muiden järjestäytymismuotojen, kustannuksella25.

Kuten olen tässä esseessä argumentoinut, tämä kehitys ei merkitse politiikan tai valtion luonteen vääristymistä. Yritysten vallan nousua ei voida katsoa johtuvan pelkästään lobbauksesta tai valtion vallan vähenemisestä taloudellisen globalisaation edessä, joka on joka tapauksessa pitkälti valtiojohtoinen hanke. Vastuun siirtäminen muille toimijoille (erityisesti yrityksille) ei välttämättä ole osoitus valtion vallan vähenemisestä, vaan ainoastaan muutoksesta tavassa, jolla se hallitsee yhteiskuntaelämää.

Katsomalla yritysvaltaa demokraattista valtiota uhkaavana, vahvistamme tosiasiassa eron valtion ja yrityksen välillä ja vahvistamme näin valtion politiikan ja demokratian kotipaikaksi, joka on erillään taloudellisista ja yritysintresseistä. Juuri tämä poliittisen ja taloudellisen, valtion ja yrityksen välinen erottelu on keskeistä yritysvallan toiminnan kannalta. Siirtämällä yritykset talouselämän piiriin valtiot voivat uskottavasti välttää myöntämästä omaa osallisuuttaan yritysskandaaleihin samalla tavoin kuin yritykset voivat siirtää poliittiset päätökset ja demokraattisen vastuun valtioille. Tekemällä jyrkän eron valtion ja korporaation välille peitämme tahattomasti jälkimmäisen poliittisen perustuslain.

Yritysvallan ymmärtämiseksi nykyään meidän on ymmärrettävä valtion ja korporaation erottamaton keskinäinen suhde. Korporaatiot ovat ja ovat aina olleet olennainen osa sitä, miten valtio on hallinnut ja hallitsee edelleen yhteiskunnallista elämää.

Vaikka tämä saattaa tuntua jokseenkin synkältä johtopäätökseltä, jonka mukaan valtiot ja korporaatiot ovat yhdistyneet päämäärissään ja hallitusvallassaan, väitteessäni on hopeareunus. Ensinnäkin, kun ymmärrämme valtion ja korporaation erottamattoman suhteen, voimme välttää valtion reifioimisen demokratian tyyssijaksi ja ymmärtää oikein sen roolin korporatiivisen vallan laajentamisessa. Ja toiseksi, hyväksymällä, että valtio itse asiassa hallitsee yhtiöiden ja yhtiömuotojen kautta, ja on aina tehnyt niin, on mahdollista pakottaa tuottamaan toisenlaista korporatiivista subjektia kuin osakkeenomistajavetoinen, julkisesti noteerattu, voittoa tavoitteleva yhtiö.

Kuvitellessamme valtion käyttävän valtaansa yhtiömuotoisten elinten kautta on mahdollista kuvitella yhteiskuntaelämän hallitsemista varten muuntyyppisiä yhtiömuotoisia elimiä. Sen sijaan, että yrittäisimme rajoittaa yritykset talouselämän piiriin, meidän olisi keksittävä tapoja edistää vaihtoehtoisia yritysmuotoja, jotka edistävät toivottavampia arvoja ja etuja. Yritysten pitäminen pelkästään taloudellisina toimijoina tekee niistä myös epäpoliittisia toimijoita. Näkemykseni mukaan meidän on ymmärrettävä yritysten poliittinen luonne ja koostumus, ja siksi meidän on politisoitava yritys uudelleen ja vältettävä ansa, jossa kuvitellaan poliittisen ja taloudellisen erottaminen toisistaan.

Yhteiskunnallisten liikkeiden tehtävänä ei siis ole rajoittaa yrityksiä kuviteltuun omaan sfääriinsä, jota ei ole olemassa. Valtion kuvitteleminen yritysten muodostamaksi auttaa tuomaan esiin muita tapoja järjestää sosioekonominen elämä. Yritysten uudelleen politisoiminen tarkoittaa sen selvittämistä, miten niitä ja koko talouselämää voidaan demokratisoida niin, että työntekijät, toimihenkilöt ja moninaiset sidosryhmät ovat mukana määrittelemässä tuotantosuhteita, omistussuhteita ja vastuuvelvollisuutta ihmisiä, demokratiaa ja ympäristöä kohtaan.

Huomautuksia