Kuten edellä mainittiin, Derrida pitää performatiivien arvoa ”totuudesta” riippumattomana säilyttäen samalla ”voiman” arvon. Samansuuntaisesti Quintin Skinner väittää, että lausuman ymmärtämisessä on todellakin tarpeen ymmärtää sekä merkitys että ”voima, jolla lausuma annetaan”: ei siis vain sitä, mitä ihmiset sanovat, vaan myös sitä, mitä he tekevät sanoessaan sen, mitä he sanovat. alaviite 38

Voiman näkökulma tarkentuu Derridan Austin-lukemisessa, jossa Derrida päätyy siihen tulokseen, että performatiiviset puheaktit kommunikoivat alkuperäistä liikettä – performatiivi olisi voiman välittämistä – sen sijaan, että ne siirtäisivät tiettyä ajatuksen sisältöä. Performatiivi ”tuottaa tai muuttaa tilanteen”. Tästä seuraa, että performatiivi, joka performoi ja tekee, kun se lausutaan – jolloin se suorittaa tehtävänsä performatiivina – ei kuvaa jotakin kielen ulkopuolella olevaa, jotakin kieltä edeltävää. Vaikka samaa voidaan sanoa konstituutiosta, sen ei kuitenkaan voida sanoa muodostavan konstituution sisäistä rakennetta verrattuna performatiiviin. alaviite 39 Performatiivinen ulottuvuus siis horjuttaa ’merkin’ ja ’objektin’ välistä referenssisuhdetta. Tällä tavoin performatiivinen lausuma on lausuma, jossa kieli toimii referentiaalisesta funktiostaan riippumatta. alaviite 40 Derrida ehdottaa näin ollen, että Austin saattaa näyttää rikkoneen käsityksen kommunikaatiosta tiukasti semioottisena, kielellisenä tai symbolisena: performatiivi ei ole puhtaasti semanttisen sisällön siirtämistä. alaviite 41

Jos poliittisia diskursseja analysoidaan performatiivisena ja luotaavana tai todellisuutta tuottavana ja muuntavana, voiman kysymys nousee elintärkeäksi. Tämä pätee vielä enemmän totuuden jälkeiseen politiikkaan. Siksi ”voiman” konstituution ja toiminnan ymmärtäminen tulee välttämättömäksi, samoin kuin se, miten tämä ”voima” muodostuu ja mistä se saa energiansa. Miten se muodostuu ja artikuloituu? Mikä antaa performatiiville voiman tehdä, mitä se tekee? Tunnistetaan kaksi polkua. Ensinnäkin performatiivisen lausuman voiman voidaan katsoa muodostuvan menettelytavoista – performatiivi ei voi toimia, ellei lausumaa toteuteta tiettyjen sääntöjen mukaisesti, jotka saavat sen suorittamaan sen, mitä se suorittaa. Toiseksi, performatiivisuuden ja siten todellisuuden luomisen täytyy myös mahdollisesti merkitä proseduurien rikkomista siinä määrin kuin todellisuuden luominen, tuottaminen ja muuntaminen otetaan vakavasti.

Ensimmäinen polku: Procedures as Constituting Performatives

Austin esittää, että joidenkin konventioiden ja tiettyjen olosuhteiden on oltava läsnä, jotta performatiivinen lausuma toimisi onnellisesti (tai olisi ”felicitous” puheaktin jargonissa): kysymys siitä, millainen voima sillä on ja miten hyvin se toimii.Alaviite 42 Voisi sanoa, että Austinin mielestä performatiivi on lausuttava tietyllä tavalla, jotta sillä olisi voima tehdä tai nimenomaan suorittaa. alaviite 43

Austin yksilöi useita ”sääntöjä” tai menettelytapoja, jotta performatiivi toimisi. Se on lausuttava hyväksytyn konventionaalisen menettelyn puitteissa, jonkun asianmukaisen toimijan toimesta ja asianmukaisissa olosuhteissa (esimerkiksi henkilö, joka nimeää laivan, on nimettävä siihen; pelkkä lausuminen ei riitä). Menettely on toteutettava oikein ja täydellisesti: lausujalla on oltava ilmaistut ajatukset ja tunteet, ja asianosaisten on pyrittävä toteuttamaan ne ja käyttäydyttävä niiden mukaisesti. alaviite 44 Jos nämä vaatimukset eivät täyty, performatiivilla ei ole voimaa; se ei voi tehdä, se ei voi suorittaa. alaviite 45 Jos tekoa ei saada valmiiksi, sitä voidaan kutsua virhetulokseksi. Sikäli kuin teko toteutetaan täydellisesti mutta ei vilpittömästi, se on luokiteltava menettelyn väärinkäytöksi: esimerkiksi jos lausuja ei aio seurata tekoa. alaviite 46

Tämä päättely menettelyllisistä kriteereistä on houkuttelevaa. Silti on monia esimerkkejä tilanteista, jotka monimutkaistavat kuvaa. Jos esimerkiksi laivan nimeäjää ei ole nimetty tehtävään, lausumalta puuttuu voima. Näin ollen lausuma on vailla vaikutusta eikä se suorita sitä, mitä se näyttää suorittavan. Silti voi käydä niin, että teko hyväksytään tästä huolimatta jälkikäteen, ja performatiivisesta lausumasta tulee juuri sitä – performatiivinen. Näin voi olla esimerkiksi silloin, jos läsnäolijat uskovat, että nimeäminen on toteutunut; tai jos symboliset tai rahalliset kustannukset ovat liian suuret, voi olla parempi hyväksyä tapahtunut sen sijaan, että prosessi käydään läpi uudelleen – oikein, täydellisesti, asianmukaisella tavalla ja asianmukaisten toimijoiden kanssa ja niin edelleen. Tässä tapauksessa performatiivi ei ollut annettujen menettelytapojen mukainen, mutta se silti tunnustettiin.

Vähemmänkin joskus väärä lupaus voi olla pätevä. Laiton itsenäisyysjulistus voi luoda itsenäisyyttä. Väärennetyn papin rituaalit – kaste, avioliitto, rippi ja muut vastaavat – voivat olla päteviä siitä huolimatta, että ne eivät ole määrättyjen menettelyjen tai konventioiden mukaisia ja että ne on toteutettu epäasianmukaisesti, koska asianomaiset viranomaiset eivät ole tunnustaneet toimijaa ja niin edelleen. Tällaiset rituaalit voivat olla päteviä, vaikka ne olisivat kanonisen oikeuden kannalta laittomia. Ja tietysti on myös tapauksia, joissa menettely on puutteellinen tai toteutettu väärällä tavalla. Näyttää siltä, että on olemassa asteita siitä, mikä on hyväksyttävää. Ehkä on olemassa jonkinlainen hierarkia, joitakin asioita, jotka ovat todellakin olennaisia, ja toisia, jotka ovat tärkeitä mutta eivät elintärkeitä. Vaikuttaa todennäköisimmältä, että vihkitilaisuudessa olisi mahdollista unohtaa sana, lausua jokin asia väärin, olla äänetön tai vastaavaa, mutta silti avioliitto tunnustettaisiin ja osapuolet rekisteröitaisiin naimisiin.

Jotta performatiivin voisi suorittaa, sen on täytettävä tietyt vaatimukset. Ongelmana on, että ilmeisesti ei ole vaikeaa kiertää tällaisia menettelyllisiä vaatimuksia. Menettelyn tai puitteiden tai konventioiden tarvetta voidaan kuitenkin lähestyä eri tavalla.

Toinen polku: Performatiivit proseduurien ja konventioiden tuolla puolen

Jälleen kerran performatiivit tekevät jotain, ne tuottavat vaikutuksia. Puheakteilla, jotka esimerkiksi informoivat tai varoittavat, on vaikutuksia. Performatiivit eivät kuitenkaan koskaan ole yksinään; Austin väittää, että vaikutuksen aikaansaamiseksi tarvitaan aina jokin tausta, ja huomauttaa, että esimerkiksi lausahdus tyyliin ”pellolla on härkä” voi olla varoitus, mutta sen ei tarvitse olla sellainen; se voi olla myös pelkkä kuvaus. Tilanne – tausta – vaikuttaa tässä ratkaisevalta. alaviite 47 Tämä kääntää menettelyn ja taustan merkityksen toisin päin: sen sijaan, että laadittaisiin luettelo ennalta määritellyn menettelyn vaatimuksista, ja sen sijaan, että määriteltäisiin etukäteen taustan asianmukaiset osatekijät, analyysi voidaan kääntää päinvastaiseksi. Konteksti muodostaa taustan, joka suuntaa lausuman voiman pikemminkin yhteen kuin toiseen suuntaan, ja lisäksi on olemassa useita elementtejä, jotka antavat lausumalle tietyn voiman; ne eivät kuitenkaan välttämättä noudata yksinkertaista kaavaa tai tiettyä konventiota.

Austin huomauttaa itse asiassa, että vaikutukset voivat syntyä yhtäältä lausumissa ja lausumilla, jotka noudattavat tiettyjä vaikutukseen johtavia sääntöjä – esimerkiksi tietyn menettelyn mukaisesti lausutulla varoituksella on varoituksen vaikutus, se suorittaa varoituksen – ja toisaalta puhtaasti vaikutuksen tuottavilla teoilla, jotka eivät noudata mitään tällaista menettelyä. Ero on siis siinä, että tietyt teot ovat konventionaalisia, kun taas toiset eivät ole.” Alaviite 48 Analysoidessaan Austinia filosofi Yarran Hominh toteaa, että tämä erottaa toisistaan yhtäältä teon, jossa jotakin tehdään suoraan, kun jotakin lausutaan – lausunnossa -, ja toisaalta teon, jossa se, mitä tehdään lausuman kautta, tehdään niin epäsuorasti – lausuman kautta. Ensimmäisessä tapauksessa teko ”vaikuttaa”, kun taas jälkimmäinen ”tuottaa seurauksia”.Alaviite 49

Skinnerin mukaan tällaisen erottelun tekeminen on olennaista: eli sen välillä, mitä sanomalla tehdään (suoraan) ja mitä sanomalla tapahtuu (epäsuorasti), mikä tarjoaa syyn erottaa konventionaaliset teot teoista, jotka eivät ole sidottuja konventionaalisuuteen.Alaviite 50 Filosofi John R. Searle antaa merkittävän panoksen koskien syitä, joiden vuoksi tämä erottelu on syytä pitää yllä, kun hän tutkii konventionaalisia menettelytapoja, joiden mukaan lausunnoilla voidaan saada aikaiseksi jotakin. Searle väittää, että sellaiset vaikutukset, jotka eivät ole sidottuja lausumiemme konventioihin, on jätettävä syrjään analysoitaessa puheakteja kommunikaationa. Syynä tähän on se, että vaikutusten, jotka ovat pelkkiä lausuman seurauksia ja jotka eivät siten ole sidoksissa mihinkään menettelyyn tai vakiintuneisiin konventioihin, ei voida väittää muodostavan vastauksia lausumalle käsitteen ”vastaus” merkityksellisessä merkityksessä. Searlen analyyseissä mielekäs suhde lausuman ja sen vastauksen välillä on sidottava kieleen kommunikaatiojärjestelmänä, joka perustuu jonkinlaiseen systemaattiseen merkkien käyttöön. Näin ollen Searlen näkemyksen mukaan toiminta-vaikutus-suhde, joka ei liity kieleen instituutiona – eli viestintäjärjestelmänä – ei ole kiinnostava, kun ymmärretään inhimillistä toimijuutta kielellisten lausumien muodossa. Näin ollen on säilytettävä ero sellaisten lausumien välillä, jotka vaikuttavat konventioiden seurauksena, ja sellaisten lausumien välillä, jotka tuottavat seurauksia, jotka eivät ole sidottuja konventioihin. alaviite 51 Näyttää siltä, että Searlelle on kyse siitä, että kieli ymmärretään instituutiona, rakenteena, joka on riittävän vakaa välittämään merkityksiä ja siirtämään tietoa. Ilman tätä institutionaalista luonnetta Searle näyttää väittävän, että lausumat ja niiden vaikutukset pelkistyisivät johonkin ”ärsyke-vaikutus”-suhteeseen. Tämä puolestaan poistaisi puhuvan subjektin toimivana subjektina. Ajatuksena on, että se tekisi puhuvasta subjektista tarpeettoman ja lausunnoista vailla intentionaalisuutta ja vastuullisuutta.

Aivan samalla tavalla filosofi Jürgen Habermasin selitys ”kommunikatiivisesta toiminnasta” sijoittaa sellaiset teot, jotka yksinkertaisesti tuottavat seurauksia, irrationaaliseen sfääriin.

Alaviite 52 Habermasin analyysi kohdistuu tällä tavoin argumentointiin ja kommunikaatioon, jonka on välttämättä noudatettava tiettyjä sääntöjä. Analyysi keskittyy väitteisiin, joita väistämättä tehdään heti, kun aloitetaan argumentointi, eli se keskittyy kommunikaatioon rationaalisen vaihdon sfäärissä ja tietyn logiikan implisiittiseen hyväksymiseen ja kommunikaation hahmottamiseen kognitiivisesti perustuvana. alaviite 53

Tässä on mielenkiintoinen kysymysten esittämiseen ja tutkimuksen tarkoitukseen perustuva kahtiajako, joka liittyy siihen, miten performatiivisuus ymmärretään. Onko se tekninen termi, jota voidaan soveltaa vain johonkin enemmän tai vähemmän selvästi määriteltyyn puheaktiluokkaan? Vai pitäisikö performatiivisuus ja tekeminen nähdä laajassa merkityksessä? Periaatteellisella tasolla tämä heijastaa erilaisia kantoja inhimillisen toiminnan edellytyksistä ja luonteesta. Toisaalta on Searle, joka haluaa selvittää tiettyjä mekanismeja tutkimalla kommunikaatiojärjestelmänä toimivan kielen rakennetta. Hänen mielestään tällainen järjestelmä mahdollistaa inhimillisen toiminnan – eli sen, että joku sanoo asioita tietyin aikomuksin, saa aikaan vaikutuksia muissa ihmisissä ja muuttaa siten tilanteen tietyn aikomuksen mukaiseksi. Tämä kanta on mielestäni kaikkein järkevin.

Toisaalta voidaan myös väittää, että tässä Searlen edustama lähestymistapa ei ole yhtä sopiva, kun on kyse poliittisten diskurssien ymmärtämisestä yksittäisten näkökohtien teknisiä analyysejä pidemmälle, sillä poliittisten diskurssien ideaa voidaan luonnehtia nimenomaan systeemin rikkomiseksi. Fuller esimerkiksi huomauttaa, että tyypillisesti poliittinen toimija osallistuu aktiivisesti haluamansa todellisuuden tuottamiseen; hän ei vain suorita muutoksia annetuissa puitteissa. alaviite 54 Tässä suhteessa voima näyttää tulevan radikaaleista rikkomisista, toisin sanoen kieltäytymisestä pelata tietyn kommunikaatiojärjestelmän mukaan. Muutos saadaan siitä, että ei noudateta vakiintuneita rakenteita tai menettelyjä. Tämä on tapa tuottaa todellisuutta.

Voidaan tietysti väittää, että poliitikot, jotka haluavat puuttua asiaan, tukeutuvat kieleen kommunikaationa. Puitteiden sisällä – ja vain puitteiden avulla – voi tapahtua transformaatiota ja muutosta; vain konventioiden avulla poliittiset diskurssit voivat sekä tehdä että suorittaa. Performatiiviset lausumat ovat tunnistettavissa vain, jos ne esiintyvät sellaisina eli toimivat performatiivisina. Ja olen kyllä samaa mieltä. Kuten Derrida asian ilmaisee, tiede, tieto ja ehkä jopa kieli sinänsä ovat riippuvaisia rakenteista ja kehyksistä toimiakseen. alaviite 55

Tieteellinen edistys, tiedon tuottaminen ja kommunikaatio muodostuvat todellakin tiettyjen rakenteiden sisällä. Rakenteita ja kehyksiä tarvitaan, jotta asiat tulevat selviksi tai edes ymmärretyksi. Argumentit on tunnistettava ja lausumat ymmärrettävä, jos diskurssin halutaan voivan muuttaa jotakin. Näin ollen ei ole mitään outoa siinä vakaumuksessa, että inhimillinen toiminta tarvitsee inhimillistä kieltä välineenä, toisin sanoen jonkin tietyn sisällön välittämisen välineenä. Jos tunnistettavaa rakennetta ei ole, mitään tiettyä sisältöä ei voida välittää ja inhimillinen toiminta olisi turhautunut. Mielestäni tämä tukee Searlen kantaa, ja se on oikea, mutta vain sikäli kuin se ei ole viimeinen sana. On oltava tilaa myös tapahtumille, joille ei ole varattu paikkaa tai aikaa, joita ei ole ennakoitu eikä ennakoitavissa – tässä suhteessa ne siis ovat mahdottomia. Innovaatiota ja uutta voi tapahtua vain, jos se, mitä tapahtuu, on mahdotonta siinä mielessä, että sitä ei ole jo kuviteltu tai suunniteltu – se ei ole ennakoitavissa – tai niin Derrida väittää. Muussa tapauksessa emme puhu innovaatiosta tai tapahtumasta, eikä muutosta tai transformaatiota tapahdu.” Alaviite 56. Näin ollen, vaikka Searle pitää välttämättömänä, että ihmisillä on rakenne – kieli kommunikaatiojärjestelmänä – jotta he voivat ilmaista aikomuksiaan ja toiveitaan ja siten välittää informaatiota ja mahdollistaa transformaation, minun lähestymistapani on erilainen – tässä Derridaa seuraten.

Inhimillisen toiminnan vaatimukset ja sen luonne eivät kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aihe. Haluan tässä yksinkertaisesti sanoa, että mahdollisuus tai tarve puhua poliittisista diskursseista niiden ”performatiivisen” laadun kannalta näyttää liittyvän suoraan siihen, miten inhimillinen toiminta käsitetään. Kantani on, että meidän on nähtävä, miten totuuden jälkeinen politiikka merkitsee irtautumista konventioista. Tämä korostaa ja korostaa poliittisten diskurssien luonnetta ja vie ne äärimmäisyyksiin tai jopa niiden ulkopuolelle. Tämän katkoksen voidaan nähdä luovan tilaa uusille ja toisenlaisille konventioille, vaikka sen ei tarvitse olla ”edistyksellistä”; se voi yhtä lailla merkitä paluuta takaisin tai taistelua status quon puolesta. alaviite 57. Väitän kuitenkin, että katkos on totuuden jälkeisen politiikan olennainen osa.

Näin ollen totuuden jälkeiseen politiikkaan liittyvä haaste vaatii uutta näkemystä ja radikaalimpaa lähestymistapaa. Minusta näyttää todellakin hyödylliseltä lähestyä asiaa muiden työkalujen avulla. Kun esimerkiksi Donald Trumpin poliittiset diskurssit performoivat, väitän, että ne tekevät sen ”tavanomaista” täydentävällä tasolla ja että ne performoivat muulla tavoin kuin teknisesti performatiiveiksi määritellyillä puheakteilla. 58. Alaviite 58. da Empoli väittää, että esimerkiksi Donald Trump nostaa itsensä diskurssissaan ja kenties diskurssinsa kautta Johtajaksi – joksikin Johtajaksi tavallisten johtajien yläpuolelle ja muuksi kuin tavanomaiset johtajat; Trump näyttäytyy vapautuneena Johtajana eikä tavanomaisena pragmaattisena byrokraattina. Näin ollen Trump nähdään kykenevänä luomaan – ja hän todella luo – oman todellisuutensa. Tässä suhteessa hän täyttää opetuslasten odotukset. alaviite 59 Dynamiikka on äärimmäisen performatiivista. Ihmiset äänestävät yhden tärkeän huolenaiheen vuoksi, tai niin da Empoli väittää, ja se on eliitin horjuttaminen, niiden, joilla on valtaa: ”Äänestetään ”leave” ja saadaan Cameron lopettamaan hymyileminen” ja ”pannaan Hilary Clinton vankilaan”.” Alaviite 60 Populistisen vallankumouksen keskeisin lupaus on vallanpitäjien ja mahtavien nöyryyttäminen. Tämä saavutetaan juuri sillä hetkellä, kun populistit ottavat vallan. alaviite 61

Trumpin puheissa annetaan lupauksia – myös ja huolimatta siitä, että hän ei sano, että on olemassa lupaus, ja kenties ilman, että hän tietää, että lupaaminen on hänen sanomisensa ytimessä – eli ne antavat. On olemassa ei-eksplisiittinen lupaus, jota ei ole täsmennetty eikä muotoiltu – eikä ehkä edes tietoisesti tehty. Näin ollen en analysoi poliittisia diskursseja siten, että ne sisältäisivät tietyn määrän performatiivisia lausumia, joita voidaan analysoida sellaisenaan. Kyse on pikemminkin siitä, että kokonaisuus voidaan ymmärtää yhdeksi tai useammaksi performatiiviksi, vaikka joitakin teknisiä piirteitä ei olisikaan. Tässä suhteessa tällaiset analyysit ovat lähellä performanssien analyysejä. Nyt olen sitä mieltä, että politiikan analysoiminen performanssin termein on enemmän kuin riittävää ja hyvin valaisevaa. Siitä huolimatta on myös tärkeää säilyttää keskittyminen diskursiiviseen näkökulmaan ja ymmärtää totuudenjälkeinen politiikka totuudenjälkeisinä verbaalisina diskursseina.

Väitän, että diskurssin pitäminen keskiössä on olennaista. Siksi ehdotan totuudenjälkeisen politiikan radikaalia lukutapaa pitäen mielessä Austinin havainnon, jonka mukaan keskeistä, eikä sitä voi liikaa korostaa, on se, että lausuma ei ole ulkoinen ja kuultava merkki lausujan tekemästä sisäisestä teosta. alaviite 62. Eräs johtopäätös, joka voidaan tehdä, on se, että performatiivi toimii ikään kuin itsekseen; se on mielestäni avainasemassa. Väitän, että seurauksena on, että poliittiset diskurssit eivät saa voimaansa pelkästään noudattamalla tiettyjä menettelytapoja. Tai pikemminkin niiden voidaan tietysti katsoa toimivan tiettyjen mallien mukaisesti, mutta tärkeillä tavoilla ne myös ohittavat tai luovat menettelyjä. Totuuden jälkeiset poliittiset diskurssit tekevät tämän ilmeiseksi – niiden tekeminen muuttaa menettelyjä, ja syrjäytyminen johtuu siitä, että niin monet asiat järkkyvät: se, mikä vaikuttaa lupaukselta, ei ehkä olekaan sellainen; tärkeiltä tuntuneet tosiasiat eivät enää ole tärkeitä, mutta näin ei aina olekaan, ja niin edelleen. Toisin sanoen itse diskurssin rakenne on häilyvä.

Kirjassaan totuudenjälkeisyydestä Fuller osoittaa, että perustavanlaatuisella tasolla vallitsee konflikti – tulkintakonflikti. Yksi osa tätä on se, että se, mitä Fuller kutsuu ”totuudenjälkeisiksi”, pyrkii häivyttämään eri tietopelien välisiä rajoja ja siten helpottamaan niiden välillä vaihtamista tai niiden sekoittamista. alaviite 63 Tämä kyseenalaistaa itse tiedon rakenteen. Millaisella kokemuksella on merkitystä ja miten se validoidaan? Minkälaisia argumentteja voidaan käyttää eri aloilla?Alaviite 64 Fuller päättelee, että totuuden jälkeisen tiedon voidaan nähdä yhdistävän asioita, jotka auktoriteetit – sekä politiikassa että tieteessä – haluavat pitää erillään toisistaan.Alaviite 65

Tässä Austin on mielenkiintoinen. Keskustellessaan siitä, onko tietty teko vaikutustensa aikaansaamisessa pikemminkin konventionaalinen – konventioihin sidottu – kuin epäkonventionaalinen / konventioihin sitomaton, hän myöntää myös, että hänen on vaikea tehdä eroa näiden välillä.Alaviite 66 Väitän, että juuri tämä jälkimmäinen näkökohta näkyy Derridan lähestymistavassa, kun hän väittää, että tietyt annetut puitteet – konventiot – ovat ehdottoman sopivia ja hyödyllisiä erilaisten ilmiöiden tutkimisessa, kuvaamisessa ja ymmärtämisessä; suurelta osin tämä on tieteellisten yritysten edellytys. alaviite 67 Siten tieteellinen tutkimus, joka muuttaa ja transformoi suhtautumistamme maailmaan, on mahdollista vain siksi, että tietyt rakenteet hallitaan täydellisesti. Derridalle vakiintuneiden kehysten sisällä työskentely tarjoaa monessa suhteessa kipeästi kaivattua turvallisuutta ja vakautta. Tästä huolimatta on myös nähtävä, että Derridan mukaan ei pidä pysähtyä tähän. Koodi tai konventionaalinen käyttö voidaan ja täytyy toisinaan kyseenalaistaa; on aina oltava mahdollisuus niin sanotusti kyseenalaistaa koko laitteisto. alaviite 68

Puhuminen kyseenalaistamisesta tässä perustavanlaatuisessa mielessä implikoi rakenteiden, koodin tai itse konvention kontekstualisoinnin tärkeyden. Ilmeisesti kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että konteksti on otettava huomioon. Derrida kuitenkin korostaa, että konteksti on otettava huomioon ei vain väliaikaisesti, pinnallisesti tai jälkikäteen, myöhemmin, ylimääräisenä, lisättynä. Ei, Derridalle konteksti on aina ”toiminnassa paikan sisällä eikä vain sen ympärillä.” Alaviite 69 Tämä tarkoittaa, että heti alusta alkaen ja jo paikan sisällä on halkeama, jota ei voi sulkea pois tai jättää huomiotta. Konkreettisesti tämä merkitsee sitä, että vaikka ”performatiivinen” on hyödyllinen kategoria, joka eroaa kategoriasta ”konstruktiivinen”, nämä kategoriat on aina kontekstualisoitava. ”Performatiivisten lausumien” toimintaan liittyvien rakenteiden ja menettelyjen tunnistaminen on tietenkin hyödyllistä. Kyse on kuitenkin siitä, riittääkö tämä. On myös aika, jolloin näiden rakenteiden ja menettelytapojen analysointi on riittämätöntä.

Peruskysymys on, onko rajojen huokoiseksi tekeminen tuhoavaa vai rakentavaa: pysähtyykö filosofinen tutkimus ja pohdinta siihen vai ei. alaviite 70 Minulle ratkaiseva kysymys on, missä määrin nykyinen tieto ja määräytyneet rakenteet ovat riittäviä ja missä määrin voidaan nähdä tai on nähtävä jotain muuta. Näyttää siltä, että esimerkiksi puheakteja koskevissa analyyseissä oletetaan, että konteksti kussakin yksittäistapauksessa on otettava huomioon, mutta myös, että – ainakin teoreettisesti – se voidaan tietää. Näin ollen tutkimukselle on periaatteessa olemassa päätepiste. alaviite 71 Jos näin on, tämä merkitsee sekä teoreettisesti että periaatteessa mahdollisuutta ymmärtää, mitä poliittinen diskurssi tekee analysoimalla sitä konventioiden ja menettelytapojen kautta. Kaikki sen ulkopuolella oleva on jätettävä syrjään. Kaikkea tämän mallin ulkopuolella olevaa on pidettävä epäpoliittisena. Käsittelemätön. Juuri tässä kohtaa katson, että tarvitaan toisenlaista analyysia, ja teen sen Derridan ja Hominhin lukemana. Kun vastassa on todellisia ja todellisen totuuden jälkeisiä poliittisia diskursseja, tekniset analyysit eivät riitä. Poliittiset diskurssit pikemminkin tuottavat ja luovat todellisuutta murtumana ja irtautumisena siitä, mitä ”ennen oli”. Ne luovat jotakin uutta, eivät sanomalla asioita tavanomaisissa rakenteissa ja noudattamalla vakiintuneita menettelytapoja, vaan olemalla käyttäytymättä tavanomaisesti. Tällaiset performatiiviset poliittiset diskurssit voidaan siis hahmottaa avainhetkiksi – tapahtumiksi – jotka muovaavat ja muuttavat todellisuutta.” Alaviite 72

Minusta näyttää siltä, että Derrida korostaa tällä tavoin sitä, että inhimillisessä toiminnassa on ja sen täytyy olla jotakin arvaamatonta – mikä tarkoittaa, että se ei ole mahdollista, sillä mahdollisuus löytyy välttämättä sen piiristä, mikä on ennustettavissa. Näin ollen tässä nimenomaisessa mielessä tapahtuma, joka on laskettavissa tai ennakoitavissa, ei voi olla tapahtuma. Ennakoimaton ja ei-laskettavissa oleva rajaavat poikkeuksellista singulariteettia.Alaviite 73 Ehdottomuuden aspekti siinä, mitä ei voi laskea – laskemattoman ehdoton piirre – johtaa siihen, että ”tapahtuma” nähdään merkityksessä, joka tarkoittaa jotakin uutta, joka on tapahtumassa, seikkailuaLalaviite 74, tai toisen tulemista omaan kokemukseen, kuten Derrida sanoo (”venir de l’autre dans des expériences”).Alaviite 75

Tässä mielessä voidaan nähdä, että keskiössä on lausumien voima, jolla on vaikutuksia, toisen ennakoimaton tuleminen ja ennakoimaton keskeytyminen singulaarisena tapahtumana. On toki olemassa myös ennakoitavia, ennustettavia ja laskettavissa olevia vaikutuksia, jotka noudattavat kaavaa. On olemassa konventioihin sidottuja vaikutuksia, asioita, jotka tapahtuvat tunnistettavien sääntöjen mukaisesti. Siitä ei ole kyse tässä yhteydessä. Kyse on siitä, pitäisikö filosofisen tutkimuksen ja filosofisen uteliaisuuden pysähtyä tähän vai ei.

Tämä on ratkaiseva kysymys kaikissa totuuden jälkeisen politiikan filosofisissa ja diskursiivisissa tutkimuksissa. Se koskee suoraan esimerkiksi kysymystä siitä, miten Trumpia luetaan. Hänen twiittejään voidaan tietysti analysoida valheina. Mutta onko siitä apua? Jos Trumpia luetaan tavanomaisen analyysikaavan mukaisesti, jäämmekö silloin kärryiltä? Ja mitä tapahtuu, jos totuuden jälkeiset poliittiset diskurssit vain leimataan ”paskapuheiksi”? Mikä tahansa poliittinen diskurssi käyttää joitakin samoja piirteitä, joita Trump käyttää, joten mitä tapahtuu politiikalle, jos kaikki, mitä hän tekee poliittisissa diskursseissaan, hylätään paskapuheeksi? Toisaalta, jos totuuden jälkeistä politiikkaa luetaan performanssin kannalta, voidaan nähdä monia mielenkiintoisia asioita, kuten politiikassa yleisemminkin, mutta jos kyse on vain performanssista, filosofiset argumentit jäävät käyttämättä. Myös poliittiset ja eettiset argumentit suljetaan pois. Jäljelle jää vain kuvaus siitä, mitä voidaan nähdä. Väitän siis, että filosofisiin tutkimuksiin on ryhdyttävä silloinkin, kun ne ovat vaikeita ja kun ne löytyvät sen marginaalista, mikä on ymmärrettävää ja tehokasta.

Ehdotan myös, että on otettava vielä ainakin yksi askel. Ehdotan, että tarkastellaan intention roolia potentiaalisena voimana poliittisissa diskursseissa performatiivisina, muuntuvina diskursseina, jotka todellakin luovat jotain uutta.