Tigrayn kansan vapautusrintaman marraskuun puolivälissä tekemä ohjusisku Eritreaan muutti Etiopian sisäisen kriisin valtioiden väliseksi kriisiksi. Keskellä Etiopian pohjoisimman maakunnan, Tigrayn, ja liittovaltion hallituksen välisen sisäisen konfliktin kärjistymistä se oli jyrkkä muistutus historiallisesta kilpailusta, joka edelleen muovaa ja muokkaa Etiopiaa.

Tigrayn kansanvapautusrintaman ja Eritreaa viimeiset 30 vuotta kaikkea muuta kuin nimellisesti hallinneen liikkeen, Eritrean kansanvapautusrintaman, välinen kilpailu juontaa juurensa vuosikymmenien taakse.

Eritrean ja Etiopian historiat ovat pitkään kietoutuneet tiiviisti yhteen. Tämä pätee erityisesti Tigrayyn ja Keski-Eritreaan. Nämä alueet valtaavat Afrikan sarven keskimmäisen massiivin. Tigrinya-kieliset ovat hallitseva etninen ryhmä sekä Tigryssä että viereisellä Eritrean ylängöllä.

Tigrayn kansanvapautusrintaman ja Eritrean kansanvapautusrintaman välinen vihamielisyys juontaa juurensa 1970-luvun puoliväliin, jolloin Tigrayn rintama perustettiin keskellä Etiopian poliittista kuohuntaa. Autoritäärinen marxilainen hallinto – joka tunnetaan nimellä Derg (amharaksi ”komitea”) – aiheutti väkivaltaa miljoonille omille kansalaisilleen. Se joutui pian vastakkain erilaisten aseellisten kapinoiden ja sosiaalipoliittisten liikkeiden kanssa. Näihin kuuluivat myös Tigray ja Eritrea, joissa vastarinta oli hurjinta.

Tigrayn rintama oli aluksi lähellä Eritrean rintamaa, joka oli perustettu vuonna 1970 taistelemaan itsenäisyyden puolesta Etiopiasta. Eritrealaiset auttoivatkin kouluttamaan joitakin ensimmäisiä tiigralaisten värvättyjä vuosina 1975-6 heidän yhteisessä taistelussaan Etiopian hallituksen joukkoja vastaan yhteiskunnallisen vallankumouksen ja itsemääräämisoikeuden puolesta.

Mutta keskellä Derg-hallintoa vastaan käytyä sotaa suhteet heikkenivät nopeasti etnisen ja kansallisen identiteetin vuoksi. Erimielisyyksiä oli myös rajojen määrittelystä, sotilastaktiikasta ja ideologiasta. Tigrayan rintama tunnusti lopulta, joskin vastahakoisesti, eritrealaisten itsemääräämisoikeuden ja päätti taistella kaikkien Etiopian kansojen vapauttamiseksi Derg-hallinnon tyranniasta.

Kumpikin saavutti merkittäviä voittoja 1980-luvun lopulla. Yhdessä Tigrayan johtama Etiopian kansan vallankumouksellinen demokraattinen rintama ja Eritrean rintama syrjäyttivät Dergin toukokuussa 1991. Tigrayan johtama rintama muodosti hallituksen Addis Abebaan, kun taas Eritrean rintama vapautti Eritrean, josta tuli itsenäinen valtio.

Mutta tämä oli vasta syvään juurtuneen kilpailun uuden vaiheen alku. Se jatkui hallitusten välillä aina pääministeri Abiy Ahmedin äskettäiseen tuloon saakka.

Jos vuosikausia kestäneistä sotilaallisista ja poliittisista manöövereistä on jotain opittavaa, se on se, että Tigrayn konflikti on väistämättä Eritrean johdon kiihkeän kiinnostuksen kohteena. Ja Abiyn olisi hyvä muistaa, että Eritrean ja Tigrayn välinen konflikti on jo pitkään ollut Etiopialle ja laajemmalle alueelle epävakautta aiheuttava kuilulinja.

Sovinto ja uusi alku

1990-luvun alussa puhuttiin paljon Etiopian Meles Zenawin ja Eritrean Isaias Afeworkin sovinnosta ja uudesta alusta. Molemmat hallitukset allekirjoittivat useita sopimuksia taloudellisesta yhteistyöstä, puolustuksesta ja kansalaisuudesta. Näytti siltä, että vapaussodan aikaiset vihamielisyydet olivat taakse jääneet.

Meles ilmoitti niin Eritrean itsenäisyysjuhlallisuuksissa vuonna 1993, joissa hän oli merkittävä vieras.

Mutta syvälle juurtuneet jännitteet nousivat pian uudelleen esiin. Vuoden 1997 aikana ratkaisemattomat rajakiistat kärjistyivät, kun Eritrea otti käyttöön uuden valuutan. Tämä oli ennakoitu vuonna 1993 tehdyssä taloussopimuksessa. Tigrayan kauppiaat kieltäytyivät kuitenkin usein tunnustamasta sitä, ja se romahdutti kaupankäynnin.

Toukokuussa 1998 syttyi täysimittainen sota Badmen kiistellystä rajakylästä. Taistelut levisivät nopeasti muillekin osille yhteistä 1 000 kilometrin pituista rajaa. Molemmat osapuolet tekivät ilmaiskuja.

Nopeasti kävi myös selväksi, että kyse oli vain pintapuolisesti rajoista. Pohjimmiltaan kyse oli alueellisesta vallasta ja pitkään jatkuneista vastakkainasetteluista, jotka kulkivat etnisten rajojen mukaan.

Eritrean hallituksen närkästynyt Eritrean rintaman vastainen retoriikka sai vastakaikua kansan halveksunnassa niin sanottuja agameja kohtaan, nimitystä, jota eritrealaiset käyttivät tigraylaisista siirtotyöläisistä.

Tigray-rintamalle Eritrean rintama oli selkein ilmaus koetusta eritrealaisesta ylimielisyydestä.

Isaias itse, jota pidettiin hulluna sotapäällikkönä, joka oli johtanut Eritrean taloudellista ja poliittista logiikkaa uhmaavalle tielle, oli ylimielisyyden ruumiillistuma.

Etiopia karkotti kymmeniätuhansia eritrealaisia ja eritrealaista syntyperää olevia etiopialaisia.

Etiopian ratkaiseva loppuhyökkäys toukokuussa 2000 pakotti Eritrean armeijan vetäytymään syvälle omalle alueelleen. Vaikka etiopialaiset pysäytettiin ja tulitauko saatiin aikaan useilla rintamilla käytyjen katkerien taistelujen jälkeen, Eritrea oli kärsinyt tuhojaan konfliktissa.

Joulukuussa 2000 solmittua Algerin sopimusta seurasi vuosia kestänyt umpikuja, satunnaisia kahakoita ja ajoittaista loukkausten vaihtoa.

Tänä aikana Etiopia vahvisti asemaansa alueen hallitsevana voimana. Ja Meles yhtenä maanosan edustajana globaalilla näyttämöllä.

Eritrea puolestaan vetäytyi militaristiseen, autoritaariseen solipsismiin. Sen sisäpolitiikka keskittyi nuorten toistaiseksi voimassa olevaan asepalvelukseen. Sen ulkopolitiikka keskittyi pitkälti Etiopian hallituksen heikentämiseen koko alueella. Tämä kävi selvimmin ilmi Somaliassa, jossa sen väitetty tuki al-Shabaabille johti pakotteiden asettamiseen Asmaralle.

”Ei sotaa – ei rauhaa” -skenaario jatkui myös Melesin äkillisen kuoleman jälkeen vuonna 2012. Tilanne alkoi muuttua vasta, kun Hailemariam Desalegn erosi koko Etiopiassa, erityisesti oromojen ja amharalaisten keskuudessa, lisääntyneiden mielenosoitusten ja Abiyn valtaannousun myötä.

Sitä seurasi Tigray People’s Liberation Frontin tehokas syrjäyttäminen, joka oli ollut hallitseva voima Etiopian kansan vallankumouksellisen demokraattisen rintaman koalitiossa vuodesta 1991 lähtien.

Tämä tarjosi Isaiasille selkeän kannustimen vastata Abiyn lähentelyihin.

Tigrayn tappio, Eritrean voitto

Etiopian ja Eritrean välinen rauhansopimus allekirjoitettiin heinäkuussa 2018 Abiyn ja Eritrean presidentin Isaias Afeworkin välillä. Se päätti virallisesti heidän vuosien 1998-2000 sotansa. Se sinetöi myös Tigray People’s Liberation Frontin marginalisoitumisen. Monet Tigrayn kansanvapautusrintamassa eivät olleet innostuneita siitä, että Isaias päästettiin kylmiltään sisään.

Vuosien 1998-2000 sodan jälkeen, suurelta osin edesmenneen pääministerin Meles Zenawin ovelien manööverien ansiosta, Eritrea oli ollut juuri siellä, missä Tigrayn kansanvapautusrintama halusi sen olevan: eristyksissä oleva pariaattivaltio, jolla on vain vähän diplomaattista painoarvoa. On todellakin epätodennäköistä, että Isaias olisi ollut yhtä vastaanottavainen sopimukselle, ellei siihen olisi sisältynyt Tigray People’s Liberation Frontin syrjäyttämistä, minkä Abiy oletettavasti ymmärsi.

Isaias oli vältellyt mahdollisuutta neuvotteluihin Abiyn edeltäjän Hailemariam Desalegnin kanssa. Mutta Abiy oli eri asia. Poliittisena uudistajana ja Etiopian suurimman mutta pitkään alistetun etnisen ryhmän, oromojen, jäsenenä hän oli päättänyt lopettaa Tigray People’s Liberation Frontin ylivallan Etiopian politiikassa.

Tämä saavutettiin tehokkaasti joulukuussa 2019, kun hän lakkautti Etiopian kansan vallankumouksellisen demokraattisen rintaman ja korvasi sen Prosperity Party -puolueella.

Tigrayn kansan vapautusrintama kieltäytyi liittymästä mukaan tämänhetkisen konfliktin näkyviin tuloksiin.

Kaikkien ponnistelujen, joiden tarkoituksena on sitoutua Tigrayn johtajistoon – mukaan luettuna Tigrayn kansan vapautusrintamalle – rauhanomaisen ratkaisun aikaansaamiseksi, on tarkoitettava myös sitä, että Eritrea pysyy poissa selkkauksen keskeltä.

Jos Isaias ei ole halukas toimimaan rakentavassa roolissa – hänellä ei ole tässä suhteessa hyviä saavutuksia missään päin aluetta – hänet on pidettävä etäällä, eikä vähiten itse vuoden 2018 rauhansopimuksen suojelemiseksi.