The Bull Moose in Winter: Theodore Roosevelt and World War I

Opposed to Neutrality

Yhdysvaltojen presidenttinä Theodore Roosevelt pyrki kasvattamaan Amerikan kansainvälistä painoarvoa. Tätä varten hän varmisti Panaman kanavan auttamalla Kolumbian kapinallisia (1904), neuvotteli rauhanehdot Venäjän-Japanin sodan lopettamiseksi (1905) ja lähetti Amerikan uuden, kimaltelevan Suuren Valkoisen laivaston kaksivuotiselle maailmanympärysmatkalle osoittaakseen Amerikan voiman (1907-9).
Vaihdettuaan Valkoisen talon Sagamore Hillin kotiinsa vuonna 1909 Rooseveltin halu johtajuuteen paloi yhä. Hän asettui ehdolle kolmannen puolueen ehdokkaana vuonna 1912. Kampanja epäonnistui, mikä jätti hänelle vaurioituneita ystävyyssuhteita ja pahaa verta Taftia tukeneiden republikaanien kanssa. Republikaanien jakautuminen mahdollisti sen, että demokraattien Woodrow Wilson pääsi presidentiksi. Vaikka Roosevelt oli edelleen täynnä ideoita ja mielipiteitä erityisesti presidentistä, jonka kanssa hän oli harvoin samaa mieltä vuoteen 1914 mennessä, hän myönsi, että ”on täysin selvää, että suurin osa kansastamme on sydämestään kyllästynyt minuun”. Juuri kun maailma tuona vuonna ajautui kaaokseen ja sotaan, Roosevelt näki vaikutusvaltansa muuttuvan voimattomuudeksi.
Kaukana Valkoisesta talosta ja presidenttikunnan vallasta, joka oli aikoinaan ollut hänen, Roosevelt uskoi, että Amerikan oli valmistauduttava sotaan – koulutettava joukkoja ja laitettava laivasto valmiuteen – vaikka kansakunta ei olisi suoraan mukana taistelussa. Presidentti Wilson halusi mieluummin pitää Amerikan puolueettomana ja jättää eurooppalaisen konfliktin eurooppalaisten hoidettavaksi julistamalla, että ”on olemassa sellainen asia, että mies on liian ylpeä taistellakseen”. Roosevelt uskoi puolueettomuuden epäonnistuvan sodan edetessä. Sen jälkeen kun saksalaiset upottivat RMS Lusitania -aluksen 7. toukokuuta 1915, Roosevelt piti Amerikan osallistumattomuutta ”käsittämättömänä.”
Rooseveltille puolueettomuus näytti ”supine inactionilta”. Hän arvosteli Wilsonia avoimesti kaikille, jotka kuuntelivat. Vaikka hänellä oli yhä kannattajia, Rooseveltin ajatuksia kuuli yhä harvempi, mitä kauemmaksi hän eteni presidenttikaudesta. Wilson puolestaan oli oppinut, että ”…paras tapa kohdella herra Rooseveltia on olla välittämättä hänestä. Se särkee hänen sydämensä ja on paras rangaistus, jonka voi antaa.”
Wilson joutui lopulta muuttamaan kantaansa, kun saksalaiset sukellusveneet hyökkäsivät säännöllisesti amerikkalaisten laivojen kimppuun vuoden 1917 alussa. Wilson pyysi kongressilta sodanjulistusta, ja kongressi suostui siihen 6. huhtikuuta 1917. Mobilisointi kesti kuitenkin pitkään, sillä Wilsonin halu välttää konfliktia yhdistyi haluttomuuteen valmistautua sotaan. Roosevelt oli koko ajan puhunut tällaisten valmistelujen puolesta, ja nyt vihdoinkin kansakunta näytti olevan muuttumassa. Sodan lähestyessä Roosevelt näki tilaisuuden.