By Tyler Coates

July 22, 2015 // 9:30am

Photo: NBC

Koska tätä lukiessasi valmistelet jo vihasähköpostia, voisin yhtä hyvin todeta täällä postauksen yläreunassa, etten ole koskaan ollut kovinkaan suuri Seinfeld-fani. Joo, katsoin sen kun se tuli ensi-iltaan. Muistan hellästi ne torstai-illat, jolloin katsoin sitä rennosti vanhempieni kanssa. Ymmärsin varmaan noin puolet vitseistä, mutta muistan kyllä tuuhean paidan, hamstraavat sienet, Merv Griffinin lavastuksen, vihaisen keittokokin, jopa ne pelottavat homot, jotka huijasivat Krameria Elainen kaapista. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi Seinfeldiä hauskana – sillä on hetkensä – mutta sen lisäksi, että olen nähnyt uusinnan äidin luona kerran tai kaksi, en ole viettänyt viime vuosikymmenen aikana paljonkaan aikaa miettimällä sitä.

Ja nyt se on Hulussa – josta olet varmaan kuullutkin. Siis miten et olisi voinut olla kuulematta? – voit katsoa minkä tahansa jakson haluat sen sijaan, että laittaisit vain TBS:n päälle ja antaisit peruskaapelin ohjelma-aikataulun päättää sen puolestasi. Tarkoitan, että jos haluatte – voitte tehdä mitä haluatte, ei tuomioita! Katsottuani muutaman jakson viime viikolla, kai ihan vain nostalgian vuoksi, tajusin erään asian: en oikeastaan pidä Seinfeldistä.

Totta kai, se on vanhentunut. Toki siinä ei ole paljon värillisiä ihmisiä. Toki, viikoittaisella paraatilla tyttöystäviä, jotka ovat näennäisesti Jerryn (ja Georgenkin) sarjan ulkopuolella, on kaikilla suuria ongelmia (suurin niistä on, mitä he näkevät tuossa ääliössä?). Mutta asia, joka todella tappoi sen minulle? Naurunremakka. Naururaja on hirveä, kaverit, ja minä painan tästä jalat alta enkä ota sitä takaisin.

Nyt, televisio on muuttunut paljon Seinfeldin jälkeen. Television kulta-aika on käsillä, ja erityisesti sitcomit ovat kehittyneet. The Office, 30 Rock ja Parks and Recreation, jotka kaikki löysivät kodin NBC:ltä Seinfeldin lähdettyä kanavalta, ottivat käyttöön Britannian televisiossa suosituksi tulleen yhden kameran formaatin. Näissä kaikissa vältettiin ”nauhoitetaan elävän yleisön edessä” – joko aitoa tai tekaistua – ja näin huumori muuttui hienovaraisemmaksi ja itseensä viittaavammaksi. Sen sijaan, että luotettiin yleisön (tai tekoyleisön) nauruun vitsin onnistumiseksi, näissä ohjelmissa tarvittiin älykkään käsikirjoituksen ja harkittujen esitysten yhdistelmää, jotta hauska hetki saatiin aikaan.

Seinfeld toisaalta – ja monet saman aikakauden ohjelmat (ja sitä ennen ja sen jälkeen!) – eivät tee tällaista. Seinfeldin uudelleen katsominen oli varmasti kiusallinen kokemus, varsinkin keskittyminen jaksoihin, joista on tullut niin vertauskuvallisia koko sarjalle. Naururaja oli melkein kokonaan toinen hahmo, äänimerkki siitä, milloin vitsi tapahtui. Kun Elaine esimerkiksi sanoi kuolemattoman lauseen ”sienen arvoinen”? VALTAVAT NAURUT. Mutta ei oikeita nauruja! Keinotekoisia – nauruja, jotka kertoivat minulle kotona, että minunkin pitäisi nauraa mukana.

Seinfeld tuntuu minusta tietyn aikakauden tuotteelta. Toimisiko se tänä päivänä? Todennäköisesti ei. (Katsokaa vaikka Foxin epäonnistunutta Mulaneya…) Olemme muuttaneet tapaa, jolla katsomme televisiota, ja tapaa, jolla televisiota tehdään meille. Naururaja tuntuu sopimattomalta, kiusalliselta lisävarusteelta, joka vain kertoo katsojille, milloin nauraa (ja mille nauraa) sen sijaan, että antaisi meidän selvittää sen itse. Seinfeldissä on yhä paljon sellaista, jota kannattaa muistella lämmöllä, mutta rehellisesti sanottuna? Ne vitsit, jotka muistan hauskimmiksi, eivät ole yhdistetty koneen keinotekoiseen nauruun. En mieluummin palaa katsomaan niitä jaksoja ja ota riskiä siitä, että tajuan niiden olleen hauskoja vain siksi, että minusta tuntui, että minun piti nauraa mukana.