Glasgow’n kansainyhteisön kisojen uintikilpailut ovat ensimmäisten joukossa. Australialla ja Yhdistyneellä kuningaskunnalla on tapana menestyä melko hyvin uintikilpailuissa – samoin kuin Kanadalla – joten tämä on erinomainen tilaisuus oppia hieman tärkeästä uintisukelluksen aloituksesta samalla, kun seuraamme uimareittemme kilpailemista.
Uintisukelluksen aloitus on vahvasti sidoksissa kokonaissuoritukseen kilpailun aikana. Itse asiassa startin osuus voi olla 0,8-26,1 % kokonaiskilpailuajasta kilpailumatkasta riippuen.
On selvää, että on tärkeää, että huippu-uimarit hallitsevat sukelluksen.
Uintisukelluksen startti määritellään ajaksi lähtösignaalista (pistoolista tai äänimerkistä) siihen, kun uimarin pään keskikohta saavuttaa 15 metrin syvyyden altaassa. Eliittiuimarit pystyvät tyypillisesti suorittamaan lähdön 5,5 ja 8 sekunnin välillä.
Uintisukelluslähtö jaetaan kolmeen vaiheeseen:
- lohkolla
- lennossa
- veden alla.
Eliittiuimareiden keskimääräinen prosentuaalinen osuus kustakin lähdön vaiheesta on 11 % (0,74s), joka kuluu on-block-vaiheeseen, 5 % (0,30s) lentovaiheeseen, 56 % (3,69s) vedenalaiseen vaiheeseen ja 28 % (1,81s) vapaaseen uintiin.
On-block-vaihe: Aika lähtösignaalista siihen, kun uimarin varvas lähtee lohkosta.
Lentovaihe: Aika siitä, kun uimarin varvas lähtee blokista siihen, kun uimari astuu veteen.
Vedenalainen vaihe: Aika siitä, kun uimari astuu veteen, siihen, kun uimarin pää rikkoo veden pinnan.
Vedenalainen vaihe on uintilähdön pisin vaihe – se voi selittää 95 prosenttia lähtöajan vaihtelusta – ja se on ratkaisevin tehokkaan kokonaislähtösuorituksen määrittelyssä, koska silloin uimari kulkee nopeimmillaan vedessä.
Mikä siis tekee täydellisen sukelluksen?
On tärkeää muistaa, että nopein aloittaja ei aina ole se, joka astuu veteen ensimmäisenä. Nopeimmat lähtijät ovat niitä, jotka pystyvät säilyttämään suurimman nopeuden pisimpään veteen tulon jälkeen.
Ennen veteen menoa uimarin on opittava maksimoimaan startin vaakasuora nopeus ja samalla lyhentämään reaktioaikaansa, mutta jos uimari ei optimoi vedenalaista vaihetta, startin vaakasuoran nopeuden kasvattaminen ei ole eduksi lähtösuoritukselle.
Veteen menon jälkeen uimariin vaikuttavat useat tekijät, jotka määräävät, kuinka suuri vauhti säilyy vedenalaisessa vaiheessa ja näin ollen myös lähdön kokonaistuloksen. Näitä ovat:
- on mahdollisimman virtaviivainen
- aloitetaan vedenalainen aaltoileva uinti (delfiinipotku) noin 6 metrin jälkeen
- luodaan työntöpotku käyttämällä vain jalkoja ja jalkoja vedenalaisen vesipotkuvaiheen aikana.
Uimari voi myös vaihdella uintisyvyyttä, joskin tämä vaikuttaa uimariin vaikuttavan vastuksen määrään ja voi vaikuttaa vedenalaisen vaiheen liikerataan. Erityisesti uimarin ensimmäisen potkun ajoituksella, maksimisyvyydellä ja käytetyllä vedenalaisella liikeradalla on suurin vaikutus kokonaislähtösuoritukseen.
Jos uimarin maksimisyvyys on liian syvä, hänen matkansa kohti pintaa kestää pidempään, ja jos uimarin maksimisyvyys on liian matala, häneen vaikuttavat suuremmat vastusvoimat.
Kuten myös ensimmäisen potkun aloittaminen liian aikaisin lisää uimariin vaikuttavaa vastusta.
Ideaalinen vedenalainen liikerata
Olennetussa kuvassa on useiden tutkimusten avulla eritelty useita teoreettisia ohjeita ihanteellisesta vedenalaisesta liikeradasta, mutta optimaalinen vedenalainen liikerata riippuu myös kunkin yksittäisen uimarin antropometrisistä ominaisuuksista ja vedenalaisesta potkaisukyvystä.
Käyttämällä näitä suosituksia uimarit pystyvät omaksumaan ihanteellisen vedenalaisen liikeradan, joka vähentää vastakkaiseen suuntaan vaikuttavaa vastusta, joka hidastaa uimaria.
Tuloksena he pystyvät säilyttämään suuremman nopeuden pidempään ja asettamaan itsensä parempiin lähtösuorituksiin.
Vastaa