Suffragetit

Suffragetit halusivat naisille äänioikeuden.

Naisten äänioikeuden ajaminen oli oikeastaan alkanut vuonna 1897, kun Millicent Fawcett perusti Kansallisen naisten äänioikeusliiton. ”Suffrage” tarkoittaa äänioikeutta, ja juuri sitä naiset halusivat – siksi se sisällytettiin Fawcettin otsikkoon.

Millicent Fawcett uskoi rauhanomaiseen mielenilmaukseen. Hänen mielestään kaikki väkivalta tai levottomuudet saisivat miehet vakuuttuneiksi siitä, ettei naisten äänioikeuteen voinut luottaa. Hänen pelisuunnitelmansa oli kärsivällisyys ja loogiset argumentit. Fawcett väitti, että naiset voisivat toimia vastuullisissa yhteiskunnallisissa tehtävissä, kuten koulujen johtokunnissa, mutta heidän ei voitaisi uskoa äänestävän; hän väitti, että jos parlamentti säätää lakeja ja jos naisten on toteltava niitä, naisten pitäisi osallistua lakien säätämiseen; hän väitti, että koska naiset joutuvat maksamaan veroja kuten miehetkin, heillä pitäisi olla samat oikeudet kuin miehillä, ja yksi hänen voimakkaimmista argumenteistaan oli se, että suurten kartanoiden ja kartanoiden varakkaat emännät palkkasivat työntekijöiksi puutarhureita, työmiehiä ja -naisia, jotka saivat äänestää………mutta naiset eivät voineet varallisuudestaan huolimatta…..

Fawcettin edistyminen oli kuitenkin hyvin hidasta. Hän käännytti joitakin työväen edustuskomitean (josta pian tuli työväenpuolue) jäseniä, mutta suurin osa parlamentin miehistä uskoi, että naiset eivät yksinkertaisesti ymmärtäisi, miten parlamentti toimii, eivätkä siksi saisi osallistua vaaliprosessiin. Tämä suututti monia naisia, ja vuonna 1903 Emmeline Pankhurst ja hänen tyttärensä Christabel ja Sylvia perustivat Women’s Social and Political Unionin. He halusivat, että naiset saisivat äänioikeuden, eivätkä he olleet valmiita odottamaan. Unionista tuli tunnetumpi nimellä Suffragetit. Suffragettien jäsenet olivat valmiita käyttämään väkivaltaa saadakseen haluamansa.

Emmeline Pankhurst

Christabel Pankhurst

Tosiasiassa Suffragetit aloittivat suhteellisen rauhallisesti. Vasta vuonna 1905 järjestö aiheutti kohua, kun Christabel Pankhurst ja Annie Kenney keskeyttivät poliittisen kokouksen Manchesterissa kysyäkseen kahdelta liberaalipoliitikolta (Winston Churchill ja Sir Edward Grey), olisivatko he sitä mieltä, että naisilla pitäisi olla äänioikeus. Kumpikaan mies ei vastannut. Tämän seurauksena naiset ottivat esiin banderollin, jossa luki ”Votes for Women” (äänet naisille), ja huusivat kahdelle poliitikolle, jotta nämä vastaisivat heidän kysymyksiinsä. Tällainen toiminta oli tuohon aikaan lähes ennenkuulumatonta, kun julkisia puhujia kuunneltiin yleensä hiljaa ja kohteliaasti, vaikka heidän kanssaan ei oltu samaa mieltä. Pankhurst ja Kenney heitettiin ulos kokouksesta ja pidätettiin esteen aiheuttamisesta ja teknisestä hyökkäyksestä poliisia vastaan.

Kumpikin nainen kieltäytyi maksamasta sakkoa ja meni mieluummin vankilaan korostaakseen silloisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuutta. Emmeline Pankhurst kirjoitti myöhemmin omaelämäkerrassaan, että:

Suffragetit kieltäytyivät taipumasta väkivaltaan. He polttivat kirkkoja, koska Englannin kirkko oli sitä vastaan, mitä he halusivat; he vandalisoivat Oxford Streetillä ja rikkoivat ilmeisesti kaikki ikkunat tällä kuuluisalla kadulla; he kahlitsivat itsensä Buckinghamin palatsiin, koska kuninkaallisen perheen katsottiin vastustavan sitä, että naisilla olisi äänioikeus; he vuokrasivat veneitä, purjehtivat Thamesia pitkin ja huusivat kovalla äänitorvella pahoinpitelyjä parlamentin istuessa istuntosalissa; toiset kieltäytyivät maksamasta verojaan. Poliitikkojen kimppuun hyökättiin, kun he menivät töihin. Heidän kotejaan pommitettiin. Golfkenttiä vandalisoitiin. Britannian ensimmäinen vuosikymmen 1900-luvulla osoittautui äärimmäisen väkivaltaiseksi.

Suffragetit menivät varsin mielellään vankilaan. Siellä he kieltäytyivät syömästä ja aloittivat nälkälakon. Hallitus oli hyvin huolissaan siitä, että he saattaisivat kuolla vankilassa ja antaa siten liikkeelle marttyyrit. Vankiloiden johtajat määrättiin pakkoruokkimaan Suffragetit, mutta tämä aiheutti yleisen paheksunnan, koska pakkoruokkimista käytettiin perinteisesti mielisairaiden ruokkimiseen toisin kuin enimmäkseen koulutettujen naisten ruokkimiseen.

Asquithin hallitus vastasi kissan ja hiiren lailla. Kun suffragetti lähetettiin vankilaan, hänen oletettiin ryhtyvän nälkälakkoon, koska se aiheutti viranomaisille mahdollisimman paljon epämukavuutta. Kissa- ja hiirilaki salli suffragettien ryhtyä nälkälakkoon ja antoi heidän heikentyä ja heikentyä. Pakkoruokintaa ei käytetty. Kun suffragetit olivat hyvin heikkoja……….heidät vapautettiin vankilasta. Jos he kuolivat vankilassa, siitä ei ollut hallitukselle mitään haittaa. He eivät kuitenkaan kuolleet, mutta vapautuneet olivat niin heikkoja, etteivät he voineet osallistua väkivaltaisiin suffragettitaisteluihin. Kun pidätetyt ja vapautetut olivat saaneet voimansa takaisin, heidät pidätettiin uudelleen mitä vähäpätöisimmästä syystä, ja koko prosessi alkoi alusta. Tämä oli hallituksen näkökulmasta hyvin yksinkertainen mutta tehokas ase suffragetteja vastaan.

Tämän seurauksena suffrageteista tuli entistä äärimmäisempiä. Kuuluisin suffragetteihin liittyvä teko oli kesäkuun 1913 Derbyssä, kun Emily Wilding Davison heittäytyi Kuninkaan hevosen Anmerin alle, kun se kiersi Tattenham Cornerin. Hän sai surmansa, ja suffragetit saivat ensimmäisen marttyyrinsa. Hänen teoistaan oli kuitenkin luultavasti enemmän haittaa kuin hyötyä aatteelle, sillä hän oli korkeasti koulutettu nainen. Monet miehet kysyivät yksinkertaisen kysymyksen: jos koulutettu nainen tekee näin, mitä vähemmän koulutettu nainen voisi tehdä? Miten heille voidaan antaa äänioikeus?

On mahdollista, että suffrageteista olisi tullut väkivaltaisempia. Olivathan he helmikuussa 1913 räjäyttäneet osan David Lloyd Georgen talosta – hän oli tuohon aikaan luultavasti Britannian tunnetuin poliitikko, ja hänen uskottiin kannattavan naisten äänioikeutta!

Ensimmäiseen maailmansotaan Britannia ja Eurooppa ajautui kuitenkin elokuussa 1914. Isänmaallisuuden osoituksena Emmeline Pankhurst kehotti suffragetteja lopettamaan väkivaltakampanjansa ja tukemaan kaikin tavoin hallitusta ja sen sotatoimia. Naisten ensimmäisessä maailmansodassa tekemä työ oli elintärkeää Britannian sotatoimille. Vuonna 1918 parlamentti hyväksyi kansanedustuslain (Representation of the People Act).