Koko Uuden testamentin ainoat kaksi nimenomaista viittausta termeihin ”sitominen ja irrottaminen” ovat Matteuksen evankeliumissa (mutta katso myös Joh. 20:23). Ensimmäinen viittaus esiintyy, kun Pietari tunnistaa Jeesuksen Kristukseksi, elävän Jumalan Pojaksi (Matt. 16:16). Ensimmäisenä vertaistensa joukossa Simon Pietari siunataan ja hänelle annetaan taivasten valtakunnan avaimet sekä valta ”sitoa ja avata” (Matt. 16:19). Toinen viittaus esiintyy osana yhteisön tai kirkon keskustelua, jossa kirkkokurin yhteydessä kaikille apostoleille annetaan valtuudet ”sitoa ja irrottaa” (Matt. 18:18). Koska näitä termejä ei esiinny missään muualla Uudessa testamentissa, miten Pietari ja muut apostolit olisivat ymmärtäneet tämän?

Juutalaiset, jotka elivät tuohon aikaan, ymmärsivät termit ”sitoa ja irrottaa” kahdella tavalla. Edersheimin mukaan (siteerattu Constable 2017:284; vrt. Wiersbe 2007:49) nämä ”kaksi valtaa – lainsäädännöllinen ja oikeudellinen – jotka kuuluivat rabbiinien virkaan, Kristus siirsi nyt, eikä niinkään teennäisesti vaan todellisuudessa, apostoleilleen.”

Lainsäädännöllisessä merkityksessä sana ”sitoa” tarkoittaa ”kieltää jotakin” ja sana ”löysätä” ”sallia jotakin” (ks. esim. Toussaint 1980:206).

Juridisessa mielessä ”sitoa” tarkoittaa ”rangaista” ja ”löysätä” tarkoittaa ”vapauttaa rangaistuksesta” (Fruchtenbaum 2005:9).

On tärkeää ymmärtää Kristuksen apostoleille antama ainutlaatuinen tehtävä ”sitoa ja löysätä”. Kristus antoi Pietarille ja muille apostoleille valtuudet lainsäädännöllisesti sitoa ja vapauttaa (sallia tai kieltää). Pyhän Hengen johdolla ja innoittamana apostolit käyttivät tätä valtaa kirjeissä, saarnoissa ja profetioissa, jotka on kirjattu Uuteen testamenttiin. Uuteen testamenttiin sisällytettiin vain sellaisia asiakirjoja, joilla oli apostolien hyväksyntä tai ”tuki”. Inspiroitujen Uuden testamentin kirjoitusten tuloksena meillä on Kristuksen laki – lainsäädännöllinen perusta Kristukseen uskoville, jotka elävät Uuden liiton alla. Siihen ei uskalleta lisätä tai vähentää mitään (vrt. Ilm. 22:18-19).

Paras esimerkki lainsäädännöllisestä sitomisesta ja irrottamisesta löytyy Apostolien teoista 15, jossa apostolit päättävät Pyhän Hengen johdolla, mitä sallitaan ja mitä kielletään Kristukseen uskovien pakanoiden osalta. Toinen esimerkki: Korostaessaan olevansa Herran Jeesuksen Kristuksen apostoli Paavali muistuttaa lukijoitaan siitä, että se, mitä hän kieltää maan päällä, on kielletty taivaassa, ja se, mitä hän sallii maan päällä, on sallittu taivaassa.

Kun Kristuksen apostolit olivat vielä maan päällä, he päättivät myös kirkon oikeudellisista asioista Vanhan testamentin, Kristuksen opetusten, Pyhän Hengen johdatuksen ja sen perusteella, mitä Uuden testamentin asiakirjoja oli jo kirjoitettu. Erinomainen esimerkki oikeudellisesta sitomisesta ja vapauttamisesta löytyy Apostolien teot 5:stä, kun Pietari apostolista auktoriteettiaan käyttäen ”sitoo” (eli rankaisee) Ananiasta ja Sapfiraa, koska he valehtelivat Pyhälle Hengelle. Paavali ”sitoo” oikeudellisesti 1. Kor. 5:1-13:ssa ja hän ”irrottaa” oikeudellisesti 2. Kor. 2:4-8:ssa.

Kun viimeinen apostoli (apostoli Johannes) oli kuollut ja Uuden testamentin kaanon oli suljettu, lainsäädännöllinen perusta oli luotu. Valtuus sitoa ja irrottaa annettiin ainutlaatuisesti ja yksin apostoleille. Kun seurakunta on rakennettu apostolien ja profeettojen perustukselle, jonka pääkulmakivenä on Jeesus Kristus itse, on kirkon perusta pantu, kerran ja lopullisesti (Ef. 2:19-22) – perustuksen voi panna vain kerran, eikö niin? Ei ole minkäänlaista raamatullista perustetta väittää, että tämä apostolinen auktoriteetti olisi myöhemmin siirtynyt muille. Vaikka monet esittelevät itseään sellaisina, nykyään ei ole apostoleja – viimeinen apostoli (Johannes) kuoli noin 1 915 vuotta sitten.

Kun otetaan huomioon, että lainsäädännöllinen perusta on luotu, miten paikalliskirkkojen tulisi päättää oikeudellisista asioista? Kirkkokuria vaaditaan selvästi (Matt. 18:16-20), ja tällä alalla sitominen tarkoittaisi ”erottaa” ja löysääminen tarkoittaisi ”ei erottaa” (Fruchtenbaum 2005:10). Paikallisseurakuntien on huolehdittava siitä, että ne päättävät oikeudellisista asioista Uuden testamentin mukaisesti eikä ihmisten laatimien lakien tai sellaisten sääntöjen mukaisesti, joita ei löydy Raamatusta.

Ainoat kaksi nimenomaista Uuden testamentin viittausta ”sitomiseen ja irrottamiseen” ovat Matteuksen evankeliumissa 16:19 ja 18:18. Vasta näistä yhteyksistä käsin voidaan alkaa tutkia, mitä termit merkitsivät tuolloin eläneille juutalaisille. Tällaisesta juutalaisesta viitekehyksestä käsin voidaan päätellä, että ”Pietarin tunnustus ja Jeshuan vastaus loivat pohjan kirkon perustamiselle ja Uuden testamentin kirjoitusten tallentamiselle apostolisen auktoriteetin kautta” (Fruchtenbaum 2005:10).