Sinkkuäiti vs. yksinhuoltajaäiti: Step away from the label-maker?

Vaikka yleensä vastustan leimoja, joskus tarve nimetä asioita, identifioida itseään, on liian voimakas.

Olen kamppaillut termin ”yksinhuoltajaäiti” kanssa ja sen kanssa, miten painotus ei ole äidillisyydessä vaan äidin parisuhteen asemassa. Kun aloitin tämän blogin, se oli single writing mom. Pidin siitä, että otin ilmaisun ”sinkku työssäkäyvä äiti” ja muutin ”työssäkäyvän” ilmaisuksi ”kirjoittavan”, koska kirjoittaminen on työtäni. Pidin siitä, että ainakin minulle lyhenne swm muistutti ”hetero valkoinen mies” – tein pienen vitsin siitä, kuinka paljon kirjoittavia äitejä on (hemmo, toisenlaisia swm:iä näyttää olevan kaikkialla, eikö?). Älä jätä meitä huomiotta. Me olemme täällä, teemme töitä, äiditämme, potkimme perseitä multi-taskissa.

Vaihdoin tämän blogin otsikon muutama kuukausi sitten toiseen kirjoittavaan äitiin. Minä olen vain toinen. En väitä tietäväni enempää tai vähempää kuin muut kirjoittavat äidit.

Enkä halua, että tämän itselleni antamani etiketin korostaminen asettaa parisuhdetilanteeni tärkeimmäksi asiaksi minussa TAI siinä, millainen äiti olen.

En halua, että sana ”sinkku” tulee ensimmäisenä, koska tämä blogi ei ole Tinder.

Aloin siis miettiä sanontaa jokin aika sitten, ja törmäsin ESME:hen, joka tarkoittaa Empowering Solo Moms Everywhere. Sooloäidit. Mikä on tämä uusi (minulle) ”etiketti”? Miksi tehdä ero sooloäitien ja sinkkuäitien välillä? Sama asia, eikö?

Väärin. ”Sooloäiti” on paljon vivahteikkaampi. ”Soolo” näyttää itse asiassa muokkaavan ”äitiä” – eli ”äitiydyn sooloäidiksi”. Tämä, toisin kuin se, että ”sinkku” ei mitenkään modifioi ”äitiä”, vaan on ylimääräinen yksityiskohta kyseisestä äidistä. Hän on yksinhuoltaja, ja hän on äiti.

Sooloäidit voivat olla eronneita, leskiä tai heillä voi olla kumppaneita, jotka ovat olleet komennuksella pitkiä aikoja. Ja mikä minusta olennaisinta, he voivat olla äitejä, jotka eivät ole yhteisvanhempia lapsensa tai lastensa isän kanssa, mutta joilla on jonkinlainen parisuhde. Mutta sitä ei voi tietää etiketistä, eihän? Hyvä.

Googletukselle. Oli masentavaa hakea hakusanalla ”yksinhuoltajaäiti vai yksinhuoltajaäiti”, koska kuten aina, intrawebz on todellinen paskakasa mielipiteitä siitä, miksi äidit kutsuvat itseään. Yllätys, yllätys.

Siltikin löysin hienoja artikkeleita. Toi Smith kirjoitti hyvän artikkelin Solo Parent Magazineen (”Not All Single Mothers Are Created Equal”, 22.2.15), ja olen iloinen, että hän aloittaa sen sanomalla, ettei hän yritä ”diskontata minkään äidin matkaa”, vaan kertoo vain ”totuuden”, koska tuota diskonttaamista tapahtuu jo kaikkialla muualla. Äiti ei voi heittää kiveä osumatta johonkin, joka haluaa syystä tai toisesta heittää kiviä äititaitojaan. Mutta Smith, vaikka hän ei käytä termiä ”yksinhuoltajaäiti”, huomauttaa, että

Jotkut yksinhuoltajaäidit saavat apua. Apua rahan muodossa, apua ajan muodossa, apua luotettavuuden muodossa. Nämä äidit voivat luottaa lapsensa isään. Hän on mukana, aktiivinen, haluaa ja pystyy olemaan osa lapsensa elämää. Nämä äidit pystyvät hengähtämään, rentoutumaan ja kokemaan ”omaa” aikaa. He pystyvät silti olemaan osa maailmaa. Heidän stressitasoaan lieventää se, että heidän ei tarvitse tehdä kaikkea yksin, ja vaikka he saattavat olla parisuhdestatukseltaan sinkkuja, he eivät suinkaan ole sinkkuja kasvattaessaan lastaan.”

Luulenpa, että kuulun tähän kategoriaan (Smith kutsuu heitä ”co-op-äideiksi”), vaikkakaan en sen vuoksi, että minulla on sellainen suhde lapseni isän kanssa, jonka hän myöhemmin määrittelee ”kiistattomaksi parisuhteeksi”, tai sen vuoksi, että isä ”osallistuu toimintaan” ja tarjoaa ”luotettavuutta” tai että isä toimii aktiivisena ja yhteistyökykyisenä osavanhempana. Mutta pojallani on joka toinen viikonloppu tapaamisia isänsä kanssa (mikä tarjoaa hieman aikaa minulle ja yhden yöunipäivän joka toinen viikko), ja minulla on apua joiltakin laadukkailta ystäviltä ja sukulaisilta, jotka asuvat hyvin lähellä ja ovat osa minun ja poikani jokapäiväistä elämää.

Mutta Smithin vertailu on edelleen riippuvainen isän läsnäolosta. Poikani isä on läsnä heidän vierailuillaan ja siinä kaikki (oletko koskaan kuullut Disneylandin vanhemmasta?). Vaikka minulla olisi kuinka paljon muuta kuin isän apua, useimmiten lennän todella yksin. Minua on muistutettu tästä tosiasiasta useammin kuin kerran. Eräässä blogikirjoituksessa viime kesän alussa yritin tutkia tätä ristiriitaista tunnetta, ilman itsekehua, mutta rehellisesti:

Mutta tämän haluan sanoa kaikkein eniten, sekä kunnioituksella että nöyryydellä: riippumatta siitä, kuinka paljon perheesi vahtii sinua lapsenvahtina tai puuttuu asioihisi, kun taaperosi yrittää taas syödä yhden koiran Beggin Stripsin, yksinhuoltajaäiti on yksinhuoltajaäiti. Olen ainoa, joka herää hänen kanssaan, kun hän on sairas. Olen ainoa, joka sopii tapaamisia, huutaa lääkäreille, lukee Viisi pientä apinaa hyppii sängyllä -kirjaa 12 kertaa päivässä, miettii pakkomielteisesti, syökö hän parsakaalinsa, koordinoi lastenhoitoa töideni ajaksi (jo tämä yksinään on uroteko), ostaa vaatteita joka viikonloppu, koska hän kasvaa kuin sananlaskettu rikkaruoho, vaatii, ettei hänelle anneta limsaa (MIKSI?) ja suunnittelee taidokkaita retkiä, joiden tarkoituksena on kouluttaa JA väsyttää häntä, jotta voin istua alas jossain vaiheessa iltaa. Minä olen äiti ja ensisijainen hoitaja (Jax on kanssani 25 päivää kuukaudessa 31:stä); kaikki maailman ”apu” ei poista minulta painoa ja vastuuta hänen kehityksestään. En tee mitään sellaista, mitä kukaan muu yksinhuoltaja ei tekisi, mutta minä olen silti se, joka sen tekee. Yksin, mutta talossa, joka on täynnä ihmisiä.”

Kun yritän korvata ”yksinhuoltajaäiti on yksinhuoltajaäiti” sanoilla ”yksinhuoltajaäiti on yksinhuoltajaäiti”, jokin nakertaa minua edelleen. Eräässä postauksessa divorcedmoms.com-sivustolla eräs tarkemmin määrittelemätön kirjoittaja sanoi: ”Yksinhuoltajana oleminen tarkoittaa, että olen minä ja lapseni. Kaikki. The. Time. Yksin.” Tämä bloggaaja lisää: ”Yksinhuoltajuus tarjoaa valoa tunnelin päässä, vanhemmuuskumppanin paluun.” Ei minulle.

Taas isää / toista vanhempaa painottaen.

Miten samaistua, jos olet äiti, joka ei ole yhteisvanhempi lapsensa isän kanssa, mutta jolla on vuosia eron jälkeen merkittävä toinen vanhempi? Tuo SO, vaikka olisi kuinka kiltti, kärsivällinen, rakastava tai ihana lapsesi (lastesi) kanssa, ei ole vastuussa heistä – tapaamisista, koordinoinnista tai huolehtimisesta. Kun haluat lähteä ulos ilman lastasi, olipa kyse sitten gallonasta maitoa tai Pearl Jamin keikasta, sinun on pyydettävä jotakuta lapsenvahtia, jopa puolisoasi. Jos asuisit lapsesi isän kanssa, mainitsisit tietysti myös hänelle tällaisesta retkestä. Mutta odotuksena on, että sinä ja lapsen isä olette tiimi. Ihannetapauksessa jaatte vastuun, jaatte sen teidän kahden kesken. Isät eivät ole lapsenvahteja. Merkitykselliset muut saattavat olla lapsenvahtina. Isät, jos he ovat hyviä isiä ja hyviä kumppaneita, eivät pidä sitä palveluksena vaan tilaisuutena vastata tarpeeseesi saada vähän vapaata aikaa ja/tai olla kahden kesken lapsensa kanssa.

Miten tunnistaa, jos on parisuhteessa, mutta ei todellakaan ole yhteisvanhempi kenenkään kanssa?

Heitän vaikka divorcedmom.comin määritelmän yksinhuoltajaäidistä sellaiseksi, jolla on ”valoa tunnelin päässä, vanhemmuuskumppanin paluu”. Sanotaan, että tulkitsen ”yksinhuoltajaäidin” laajasti, kuten ESME tekee. Sanotaan, että en määrittele yksinhuoltajaäitiä vaimoksi, joka odottaa aviomiehensä palaavan työmatkalta tai työmatkalta, vaan ihmiseksi, jonka lapsensa isä on pettänyt valtavasti ja joka kasvattaa tällä hetkellä pientä miestä yhden vanhemman taloudessa riippumatta siitä, kuka muu asuu taloudessa tai sen ympäristössä tai kuka muu auttaa tai kuka voi tai ei ehkä lopulta ottaa vanhemmuuspuolen roolin; ihmiseksi, joka ei halua vaatia itselleen rankkaa asemaa (ts. yksinhuoltajaäiti), joka ei teknisesti koske häntä; joku, joka tietää, että hänen parisuhdestatuksellaan ei ole mitään tekemistä hänen vanhemmuutensa kanssa, joka saattaa jonain päivänä jakaa asuntolainan, mutta saattaa olla yksin vastuussa opiskelurahaston perustamisesta; joku, joka ei suoranaisesti valinnut mitään tästä, joka pakeni pahoinpitelyä ja laskeutui tänne ja joka laskee päivittäin helvetin siunauksiaan, mutta joka on silti ainoa, joka kuluttaa – ei jaa – henkistä ja emotionaalista energiaa, jota tarvitaan lapsen kasvattamiseen.

Onko minut jo leimattu oikein?