Muutenkin eläinten ja lintujen turkissa ja höyhenissä on sinistä. Tämä ei kuitenkaan johdu sinisestä pigmentistä vaan valon heijastumisesta. Kun valo kulkee niiden höyhenten läpi, se taipuu tietyssä kulmassa, ja se aiheuttaa sinisen värin syntymisen ihmissilmille. Täydellisiä esimerkkejä ovat sinitiaiset ja riikinkukot.
Tutkijat pystyivät tunnistamaan linnuissa ja eläimissä punaisia, ruskeita, oransseja ja keltaisia pigmenttejä. Nämä väripigmentit tulevat eläinten ravinnosta ja ovat vastuussa niiden nahan, silmien ja elinten väristä.
Mutta näin ei ollut sinisen värin kohdalla. Tutkijat vahvistavat, että sininen, kuten näemme kasveissa ja eläimissä, ei ole lainkaan pigmentti.
Maailman ensimmäinen sininen väriaine
Naturaalisen sinisen väripigmentin löytäminen luonnollisesta väriaineesta on käytännössä mahdotonta. Fysiikka ja biologia vahvistavat sen.
Tämä oli mahdollisesti syy siihen, että egyptiläiset alkoivat syntetisoida sinistä väriä muiden luonnonmateriaalien tai kemikaalien avulla. Paitsi että he valmistivat sinisiä väriaineita, he keksivät myös oman sanan siniselle. Ja tämä tapahtui yli 4500 vuotta sitten, jolloin millään muulla kielellä ei ollut aavistustakaan sinisestä.
Kalsium-kuparisilikaattia uutettiin monimutkaisen prosessin jälkeen, ja tämä pigmentti sai nimekseen Egyptin sininen. Muinaiset egyptiläiset valmistivat sitä jauhamalla hiekkaa, kuparia ja natronia ja myöhemmin kuumentamalla niitä.
Tarkoituksena oli käyttää sitä pyramidien hautaesineissä. Se oli maailman ensimmäinen synteettinen pigmentti.
Homerille sininen oli ”viinin tumma”
Mutta miten huomasimme, että muinaisissa kielissä ei ollut sanaa siniselle? Tämän tarinan juuret ovat 1600-luvun Englannissa.
Britannian entinen pääministeri William Ewart Gladstone (1809-98) oli innokas Homeroksen lukija. Hän oli toiminut neljä kertaa Englannin pääministerinä ja oli merkittävä parlamentaarikko.
Eräänä päivänä lukiessaan ’Iliasta’ hän huomasi, että Homeros oli kuvannut värejä oudosti, joita kukaan nykymaailmassa ei käytä. Lisäksi hän huomasi, että Homeros käytti tuntemattomia termejä esineiden yksinkertaisista väreistä. Esimerkiksi meri on hänelle ’viininpimeä’.
Jälleen kerran Gladstone kävi läpi sekä ’Iliaanin’ että ’Odysseian’. Hän tajusi edelleen, että violetti on Homerokselle rautaa. Eikä pelkästään se, että värejä tarkoittavia sanoja esiintyi eri frekvensseillä; mustaa 170 kertaa, valkoista 100 kertaa, punaista vain 13 kertaa, vihreää alle 10.
Eikä yhdessäkään hänen runossaan ole sanaa siniselle värille.
Kaiken tämän jälkeen Gladstone päätteli, että Homeros oli värisokea.
Vuosia myöhemmin saksalainen filologi (kielenhuoltaja) Lazarus Geiger tuli kosketuksiin Gladstonen työhön, jonka hän teki Homeroksen suhteen. Hän seurasi sitä.
Frankfurtin professorina Geiger alkoi kartoittaa värejä kuvaavien sanojen alkuperää alkuperäiskielissä, kuten hepreassa, saksassa, kiinassa, sanskritissa, arabiassa, islannissa jne.
Hämmästyksekseen hän huomasi, ettei missään muinaiskielessä ollut mainintaa sanasta sininen. Sen sijaan tämä etsintä vei hänet toiseen suuntaan. Hän löysi sanajärjestyksen, jossa muinaiset kielet ymmärsivät kunkin värin, ja keksi sanat. Tämä järjestys oli – musta ja valkoinen, punainen, vihreä, keltainen ja myöhemmin sininen. Se oli sama lähes kaikissa muinaisissa kielissä. Jokainen muinainen kieli sai ensin mustan ja valkoisen.
Muinaiset kulttuurit eivät laskeneet ’sinistä’ erilliseksi väriksi, vaan vihreän sävyksi.
Mutta tarina ei päättynyt tähän. Vielä nykyäänkin on kulttuureja ja kieliä, joilla ei ole tietoisuutta eikä sanaa siniselle.
Vuonna 2006 psykologi Jules Davidoff havaitsi työskennellessään namibialaisen Himba-heimon parissa, että heimolla ei ollut sanaa siniselle eikä varsinaista eroa vihreän ja sinisen välillä.
Toisaalta MIT:n tiedemiehet havaitsivat, että venäjänkielellä on kaksi sinistä tarkoittavaa sanaa: siniselle on kaksi sanaa: vaaleansininen (goluboy) ja tummansininen (siniy).
Kirjassaan ’Blue: The History of a Color’ Michel Pastoureau on paljastanut kriittiset virstanpylväät sinisen värin yhdistämisestä kristinuskoon, kuninkaallisuuteen, politiikkaan ja sotilaallisuuteen, kirjallisuuteen, romantiikkaan ja musiikkiin.
Kielitieteilijät väittelevät yhä siitä, että – ”näkeekö” värin, jos sille ei ole sanaa? Jos sitä ei voi havaita, onko se väri olemassa?
Vastaa