Kreikkalaisille sielu on se, mikä antaa ruumiille elämän. Platon ajatteli sitä ruumiista erillisenä asiana. Maan päällä elävä ihminen koostuu kahdesta osasta, sielusta ja ruumiista. Sielu on ihmisen olennainen osa – se, mikä tekee minusta minut. Se on se osa, johon ihmisen henkinen elämä liittyy – se on sielu, joka ajattelee, tuntee ja valitsee. Sielu ja ruumis ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Ruumiilliset tilat aiheuttavat usein sielun tiloja, ja sielun tilat aiheuttavat usein ruumiillisia tiloja. Tämä näkemys tunnetaan nimellä substanssidualismi. Siihen kuuluu yleensä näkemys, jonka mukaan sielu on yksinkertainen, että sillä ei ole osia. Jos esineellä on osia, yhdellä näistä osista voi olla ominaisuuksia, joita toisella osalla ei ole. Mutta kaikki kokemukset, joita minulla on, kuulo- tai näköaistimus tai ajatus, tapahtuvat koko minulle. Platon oli myös sitä mieltä, että kuolemassa sielu ja ruumis erotetaan toisistaan; ruumis hajoaa, kun taas sielu lähtee elämään uutta elämää. Aristoteles sitä vastoin ajatteli sielua yksinkertaisesti ”muotona” eli tapana käyttäytyä ja ajatella; ihminen, jolla on sielu, on vain ihminen, joka käyttäytyy (liikuttamalla ruumiinosia) ja ajattelee tietyllä ihmiselle ominaisella tavalla. Ja aivan kuten ei voi olla tanssia ilman tanssivia ihmisiä, niin ei voi olla käyttäytymistapoja ilman ruumiillistuneita ihmisiä, jotka käyttäytyvät noilla tavoilla. Näin ollen Aristoteleelle sielua ei ole olemassa ilman ruumista.

Kristillinen teologia, joka uskoi kuolemanjälkeiseen elämään, piti luonnollisena ottaa haltuunsa Platonin käsityksen sielusta. Mutta 1300-luvulla pyhä Tuomas Akvinolainen pyrki kehittämään aristoteelista käsitystä, jota oli muutettu kristillisen opin mukaiseksi. Akvinolainen opetti, että sielu oli todellakin muoto, mutta erityinen muoto, joka saattoi tilapäisesti olla olemassa ilman ruumista, johon se oli luonnostaan sovitettu. Tätä näkemystä on aina ollut vaikea muotoilla johdonmukaisesti siten, että se erottuisi Platonin näkemyksestä. Descartes muotoili Platonin näkemyksen uudelleen. Nykyaikana näkemys siitä, että ihmisellä on sielu, on aina ymmärretty näkemykseksi, jonka mukaan ihmisellä on Platonin ja Akvinolaisen kuvaama ruumiista erotettavissa oleva olennainen osa. Puhdas aristoteelinen näkemys on tavallisemmin ilmaistu näkemyksenä, jonka mukaan ihmisellä ei ole sielua; ihminen koostuu pelkkästä aineesta, vaikka se voi olla järjestäytynyt hyvin monimutkaisella tavalla ja sillä voi olla ominaisuuksia, joita elottomilla asioilla ei ole. Toisin sanoen aristotelialaisuus on eräänlaista materialismia.

Jos kuitenkin ajatellaan sielua ruumiista erotettavana asiana, se voisi silti lakata olemasta kuolemassa, kun ruumis lakkaa toimimasta. Platonilla oli useita argumentteja, joiden tarkoituksena oli osoittaa, että sielu on luonnostaan kuolematon; oman luonteensa nojalla, koska se on sitä, mitä se on, se jatkaa olemassaoloaan ikuisesti. Myöhemmät filosofit ovat kehittäneet joitakin näistä argumenteista ja tuottaneet uusia. Vaikka nämä argumentit eivät osoittaisikaan sitä (ja useimmat filosofit ovat sitä mieltä, että näin ei ole), sielu voi silti olla luonnostaan kuolematon; tai se voi olla kuolematon siksi, että Jumala tai jokin muu voima pitää sielun ikuisesti olemassa joko yksinään tai uuteen ruumiiseen liitettynä. Jos on olemassa kaikkivoipa Jumala, hän voisi pitää sielun ikuisesti olemassa; ja hän on saattanut ilmoittaa meille, että hän aikoo tehdä niin.