Selkäytimen magneettikuvaus kliinisesti eristetyssä optikusneuriitissa | Journal of Neurology, Neurosurgery & Psychiatry

Näytä tämä taulukko: Nykyisiä diagnostisia kriteerejä käyttäen potilaita, joilla on selkäydinvaurioita, mutta joilla ei ole aivojen magneettikuvausleesioita, ei voida laskea mukaan siten, että heillä olisi magneettikuvausnäyttöä levinneisyydestä tilassa.

1-8 aivoleesiota

Kahdeksasta 39 potilaasta, joilla oli yhdestä kahdeksaan leesiota, kahdeksalla (21 %) oli selkäydinvaurioita. Niiden potilaiden määrä, joilla oli levinneisyyttä avaruudessa peruskuvassa, kasvoi selkäydinleesioiden sisällyttämisen myötä kahdesta (5 %) viiteen (13 %). Vaurion sijainti niillä kolmella potilaalla, joilla selkäydinvaurioita tarvittiin tilassa leviämiseen, oli seuraava: potilas 1: periventrikulaarinen (3), gadoliniumia tehostava (1), selkäydin (1); potilas 2: infratentoriaalinen (1), rinnakkaiskortikaalinen (2), periventrikulaarinen (2) ja selkäydin (3); ja potilas 3: infratentoriaalinen (2), periventrikulaarinen (3), selkäydin (2).

Lesion sijainti 34/39 potilaalla, joilla oli yhdestä kahdeksaan leesiota ja joilla ei ollut levinneisyyttä avaruudessa, vaikka selkäydin oli mukana, oli seuraava: selkäydin (4), infratentoriaalinen (5), rinnakkaiskortikaalinen (15), periventrikulaarinen (19), periventrikulaarinen ⩾3-luokitus (6), diskreetti valkea aine, joka ei ollut periventrikulaarista eikä rinnakkaiskortikaalista (14), ja gadoliniumia tehostava (6).

Yhdeksän tai useampia aivoleesioita

Niistä 42 potilaasta, joilla oli yhdeksän tai useampia aivoleesioita, 19:llä (45 %) oli selkäydinleesioita. Pelkästään aivojen magneettikuvauksessa 39/42:lla (93 %) oli levinneisyyttä tilassa, ja tämä määrä ei muuttunut, kun selkäytimen magneettikuvauslöydökset otettiin mukaan.

Kun useat selkäydinleesiot saivat korvata identtisen määrän aivoleesioita, niiden potilaiden määrässä, joilla oli levinneisyyttä tilassa, ei tapahtunut muutosta. Ainoastaan kahdella potilaalla, joilla oli useampi kuin yksi selkäydinvaurio, ei ollut levinneisyyttä tilassa lähtötilanteessa.

Seuranta:

Seurantatutkimus on meneillään, ja tässä raportissa ovat mukana kaikki ne, joita on tällä hetkellä seurattu kullakin ajankohdalla: 94:ää on tutkittu 3 kuukauden kohdalla, 64:ää 1 vuoden kohdalla (joista yhdellä ei ollut napanuoran magneettikuvausta) ja 44:ää 3 vuoden kohdalla (joista kolmella ei ollut napanuoran magneettikuvausta). Vaikka uudet diagnostiset kriteerit, jotka sisältävät aivojen magneettikuvauslöydökset, lisäävät huomattavasti niiden potilaiden määrää, joilla todetaan MS-tauti 3 kuukauden, 1 vuoden ja 3 vuoden kuluttua, verrattuna niiden potilaiden määrään, joilla todetaan kliinisesti selvä MS-tauti, selkäytimen kuvantamisella ei ole juuri mitään lisävaikutusta diagnoosiin. Koska selkäytimen kuvantamista ei tehty 3 kuukauden kohdalla, uusien selkäydinvaurioiden vaikutusta levinneisyyteen voitiin arvioida vasta 1 ja 3 vuoden kohdalla. Kaiken kaikkiaan selkäytimen magneettikuvauslöydösten lisääminen aivojen magneettikuvaukseen ja kliinisiin löydöksiin mahdollisti MS-taudin diagnoosin McDonaldin kriteerien perusteella vain 1/64:llä (1,6 %) ja 2/44:llä (4,5 %) lisäpotilaalla, joita seurattiin 1 ja 3 vuoden kuluttua. Näillä henkilöillä kaikilla oli lähtötilanteessa yhdestä kahdeksaan aivomuutosta (taulukko 1).

Vuoden kuluttua vain 1/11 potilaalla, joilla oli uusia selkäydinvaurioita, ei ollut kliinisiä (uusi relapsi) tai aivojen magneettikuvauslöydöksiä (uusi aivomuutos), jotka osoittaisivat, että MS-tauti oli levinnyt ajoissa; tällä yhdellä potilaalla oli normaali aivokuvantamislöydös lähtötilanteessa ja vuoden kuluttua. Yhdellä potilaalla, jolla oli uusi aivoleesio 1 vuoden kuluttua ja selkäydinleesio lähtötilanteessa, oli McDonaldin kriteerien mukaista MRI-näyttöä levinneisyydestä tilassa vain, jos selkäydinleesio otettiin mukaan (leesiot: periventrikulaarinen (4), rinnakkaiskortikaalinen (2), diskreetti (1) ja selkäydin (1)).

Kolmen vuoden kuluttua kahdella kymmenestä potilaasta, joilla oli uusia selkäydinvaurioita, ei ollut magneettikuvausnäyttöä levinneisyydestä avaruudessa, vaikka molemmilla oli uusia aivovaurioita eikä heillä ollut muita oireita.

Potilailla, joilla oli epänormaali lähtötason kuva, uusien T2-aivovaurioiden esiintyminen todisteena levinneisyydestä ajassa 3 kuukauden tai 1 vuoden kuluttua oli 85 %:n herkkyys ja 79 %:n spesifisyys kliinisesti lopullisen MS-taudin varalta 3 vuoden kuluttua. Uusien selkäydinvaurioiden lisääminen 1 vuoden kohdalla ei lisännyt herkkyyttä, ja spesifisyys laski 79 prosentista 75 prosenttiin (taulukko 2).