Miten vangita 1001 sanaan kaikki Salman Rushdien kaltaisen jättiläiskirjailijan hype ja hyperrealismi, eeppinen mittakaava ja elefanttimaiset muodot, tekstuaalinen pyrotekniikka ja verbaalinen ylenpalttisuus, tunnettuus ja ylimitoitettu julkisuus? Yksi vastaus olisi hajota kappaleiksi, kuten Saleem tekee, aivan kirjaimellisesti, kohdatessaan Intian historian silkkaa kokoa ja vertailukelvottomuutta Midnight’s Children -teoksessa (1981).

Toinen vastaus olisi juosta liioittelun mukana, kuten kulttuurikriitikko Sukhdev Sandhu tekee:

”Rushdie … on yksi maailman kuuluisimmista kirjailijoista. Jokaista yläluokkaista Manhattanin juhlia, jonka tanssilattialla hän ei ole ravistellut persettään keskiyöhön mennessä, voidaan pitää epäonnistuneena. Hänen romaanejaan myydään satojatuhansia, Midnight’s Children (1981) valittiin Bookerin kirjailijaksi vuonna 1994. (Sandhu, 2003)

Voisimme lisätä tähän vaikuttavaan luetteloon sen, että Rushdien kirjallisuus on synnyttänyt oman pienen akateemisen teollisuuden: hänen kaunokirjallisuudestaan on kirjoitettu jo yli 700 artikkelia ja lukua, ja peräti 30 kirjallista tutkimusta keskittyy Rushdien elämään ja teoksiin. Ongelmana tässä liioittelevassa lähestymistavassa on se, että se johtaa Rushdieta koskeviin yleistyksiin, joissa jätetään huomiotta, kuten Sandhu huomauttaa, ”ne historialliset ja maantieteelliset erityispiirteet, jotka antavat hänen fiktioilleen sellaista karkeutta ja sykettä”.

Maltillisempi, mikroskooppisempi kuvaus Rushdiesta vaikuttaisi tässä yhteydessä järkevältä: tai hänen elokuvalliset viittauksensa 1950-luvun Bombayn elokuvaan pikemminkin kuin yleinen, länsimaistunut käsitys ”Bollywoodista”; tai hänen kirjallisuutensa erillisten kirjallisten huolenaiheiden, pienten painotusten ja temaattisten kehityskulkujen kannalta pikemminkin kuin ”maagisen realismin” tai ”jälkikolonialismin” kaltaisten yleisnimikkeiden avulla. Voidaankin väittää, että Rushdien ensimmäisen romaanin, Grimuksen (1975), jatkuva laiminlyönti kriitikoilta johtuu osittain sen epätyypillisistä piirteistä ja siitä, että se vastustaa itsepintaisesti yleistyksiä sellaisenaan.

Grimus oli jopa omalaatuinen välittömän vastaanoton kannalta, sillä se oli jonkinlainen floppi, kun se julkaistiin ensimmäisen kerran, tai kirjailijan sanoin ”liian nokkela omaksi parhaakseen”. Romaani sijoittuu kuvitteelliselle Vasikkasaarelle, ja siinä seurataan Räpyttelevän kotkan etsintää omituisella tyylisekoituksella, jossa yhdistyvät modernismi ja eksistentialismi, Amerikan intiaanien ja sufin mytologiat sekä allegoria ja tieteiskirjallisuus. Toisin kuin hänen myöhemmissä teoksissaan, joista kaikista käy ilmi vankasti maantieteellinen mielikuvitus (huolimatta ja ehkä juuri siksi, että ne ovat keskittyneet siirtymiin), Rushdien esikoisromaanissa on tiettyä rajattomuutta, jonka Timothy Brennanin kaltaiset kriitikot ovat väittäneet selittävän sen laiminlyöntiä. Myöhempää kaunokirjallisuutta ajatellen viittaavaa on Rushdien kiehtovuus sekoittumisen ja siirtolaisuuden keskeisiin ajatuksiin.

Keskiyön lapset (1981), Häpeä (1983) ja Saatanalliset säkeet (1988) ovat Rushdien tähän mennessä tunnetuimpia teoksia, ja niitä pidetään joskus yhdessä trilogiana. Midnight’s Children on muun muassa fiktiivinen historia itsenäisyyden jälkeisestä Intiasta, jota meitä pyydetään lukemaan Saleem Sinain elämän kautta. Itsenäisyyden keskiyönä syntynyt Saleem saa 1001 muun lapsen tavoin taikavoimia, jotka johtavat sekä luovaan että tuhoisaan suuntaan. Köyhille hindulaisvanhemmille syntynyt ja varakkaiden muslimien kasvattama Saleem on historian äpärälapsi ja siirtomaavallan jälkeisen kansakunnan metafora.

Rushdien mukaan historian vääristely Midnight’s Children -teoksessa oli oire hänen omasta statuksestaan siirtolaiskirjailijana, joka asui Lontoossa ja yritti vangita mielikuvituksellista kotimaata lapsuuden muistojen epätäydellisyyksien kautta. Tämä siirtolaisuuden teema nousee yhä keskeisemmäksi kahden seuraavan romaanin sisällössä. Häpeä on maagis-realistinen kuvaus Pakistanista, ja Midnight’s Childrenin tavoin siinä käytetään yksityistä perhesagaa ohuesti peiteltynä allegorisena mallina kansakunnan julkiselle ja poliittiselle historialle. Esivanhempien koti, johon romaani keskittyy, on goottilainen, maanalainen ja labyrinttimainen ympäristö, jossa ikkunat katsovat vain sisäänpäin. Sellaisena se palvelee viittaamaan synkkään väkivaltaan, tukahduttavaan tietoisuuteen ja salamyhkäiseen luonteeseen, joka liittyy Pakistaniin vuoden 1947 jälkeisinä myrskyisinä vuosina.

Saatanalliset säkeet -romaanissa skitsofreeninen siirtolaiskuvaus, joka purkautuu ajoittain Häpeän ensisijaiseen kerrontakudokseen, valtaa koko tekstin. Romaani alkaa lähes 30 000 jalan korkeudessa lentokoneeseen tehdyn terrori-iskun jälkimainingeista. Kun intialaiset päähenkilöt Saladhin Chamcha ja Gibreel Farishta putoavat maahan, he alkavat muuntua saatanallisiksi ja enkelimäisiksi. Romaanin kuvaus islamin historiasta johti tunnetusti siihen, että Rushdiesta julistettiin fatwa. Loukkaavien kohtien takana on kuitenkin romaani, joka suhtautuu yhtä kriittisesti Thatcherismiin kuin islamiin, ja sekä 1980-luvun Lontoosta että muinaisesta Jahiliasta/Mekasta tulee rinnakkaisuniversumeita, jotka liittyvät syntyviin suvaitsemattomuuden ja fundamentalismin kulttuureihin.

Haroun ja tarinoiden meri (1990), joka on kirjoitettu fatwan varjossa, on aikuisille suunnattu lastentarina ja mukaansatempaava allegorinen puolustuspuhe tarinoiden voimasta vaikenemisen yli. Samoin hänen seuraavassa romaanissaan The Moor’s Last Sigh (1995), joka muistuttaa joiltakin osin Midnight’s Childreniä ja sijoittuu pääosin Intiaan, käsitellään eristäytyneisyyden ja kuoleman teemoja, jotka tuovat mieleen kirjailijan ja ”Affairin”. The Ground Beneath Her Feet (1999) on huomattavasti riemukkaampi romaani. Kirja on sekä rakkaustarina että rockmusiikin historia marginaalista käsin, ja se juhlistaa joitakin Rushdien tähänastisista keskeisistä teemoista (liike, hybriditeetti, muutos) kreikkalaisen mytologian ja Orfeus/Eurydike-myytin avulla.

The Ground Beneath Her Feet (2001) viittaa yhdessä hänen seuraavan romaaninsa Fury (2001) kanssa siihen, että hän on jälleen alkanut käsitellä globalisaatiokysymyksiä (aikaisempien teoksiensa ”pelkän” ylikansallisuuden sijasta). Muilta osin Fury on kuitenkin jälleen epätyypillinen romaani. Pääosin New Yorkiin sijoittuva ja eteläaasialaisista konteksteista suhteellisen irrallaan oleva kirja on Rushdien tähän mennessä tiiviimpää kaunokirjallisuutta, ja siinä vältetään Rushdielle ominaisia, sukupolvia, aikakausia ja paikkoja kattavia, rönsyileviä kerrontasäikeitä.

Shalimar the Clown (2005), Rushdien yhdeksäs romaani, on useiden kriitikoiden mukaan paluu takaisin muottiin. Se sijoittuu Kashmiriin ja Los Angelesiin, ja siinä kehitetään monia Raivon teemoja, mutta The Observerin mukaan ”rauhallisemmin” ja ”myötätuntoisemmin”. Näennäisesti kyseessä on tarina rakkaudesta ja petoksesta (jotka ovat tuttuja aiheita Rushdien aiemmista teoksista), mutta tässä kirjassa on uutta kiireellisyyttä, kun siinä pohditaan syyskuun 11. päivän jälkeistä terrorismia. The Enchantress of Florence (2008), Rushdien seuraava romaani, oli myös yksi hänen tähän mennessä rakenteellisesti haastavimmista teoksistaan. Se on enemmän kuin pelkkä tiivistelmä ja edustaa ainakin päällisin puolin käännettä nykyhetkestä menneisyyteen, politiikasta poetiikkaan (nämä kaksi toki rakentavat toisiaan). Romaani keskittyy eurooppalaisen vierailuun Akbarin hovissa ja hänen paljastukseensa siitä, että hän on mogulien keisarin kadonnut sukulainen, ja Guardian arvosteli sitä ylistävästi ”historian ja sadun runsaana sekoituksena”.

Vuonna 2012 Rushdie julkaisi kauan odotetun muistelmateoksensa Joseph Anton (yhdistelmä kahdesta hänen suosikkikirjailijastaan: Conradista ja Tšehovista). 650-sivuinen kirja on aarreaitta kirjailijan faneille. Kolmannessa persoonassa kirjoitettu Joseph Anton sisältää intiimejä muotokuvia Rushdien vanhemmista ja ensimmäisestä vaimosta, hänen piileskelyvuosistaan ja ristiriitaisista suhteistaan häntä holhoaviin poliiseihin, hänen kirjallisista ja poliittisista ystävistään ja vihamiehistään sekä koko joukon kutkuttavia elämäkerrallisia oivalluksia tarinoiden takana olevan miehen mielestä.

Jatko-osa teokselle Haroun ja tarinoiden meri ja yksi Harounin viime vuosien kriitikoiden ylistetyimmistä teoksista, Luka ja elämän tuli (2010), palauttaa vihkiytyneet lukijat tuttuun Alifbayn maisemaan ja Harounin ja hänen suuren tarinankertojan isänsä Rashidin maailmaan. Kun Rashid vaipuu yllättäen syvään uneen, vain Luka, Harounin nuorempi veli (joka ei ole enää niin nuori: hänen seikkailustaan on kulunut kahdeksantoista vuotta), voi pelastaa hänet unohdukselta. Pelastusyritys vie Lukan maagiselle matkalle, joka kilpailee jopa Harounin kanssa.

Vaikka Rushdie on aina tunnettu parhaiten romaanikirjailijana, hän on myös taidokas esseisti (Imaginary Homelands, 1991 ja Step Across This Line, 2002), vaikutusvaltainen ja toisinaan kiistelty kustannustoimittaja (The Vintage Book of Indian Writing, 1997 ja The Best American Short Stories, 2008), yllättävänkin säästeliäs novellisti (East, West, 1994) ja tarkkanäköinen kulttuurikriitikko (The Wizard of Oz, 1992). Näyttää siltä, että Rushdielle liiallisuus, ylenpalttisuus ja moninaisuus ovat enemmän kuin vain esteettisiä huolenaiheita, ne ovat myös kutsumus.

Dr. J Procter, 2013

Syvällisen kriittisen katsauksen kirjasta Salman Rushdie on kirjoittanut Damian Grant (Northcote House, 1999: Writers and their Work Series).