Aluksi tehdään yksi asia selväksi: ”Koska niin on ennen tehty” ei ole riittävä syy palauttaa vihkimyssakramenttien vanhaa järjestystä. Palautetulle järjestykselle on monia teologisia ja pastoraalisia syitä, joihin palaamme myöhemmin. On kuitenkin tärkeää, että meillä on käsitys siitä, miten alun perin päädyimme tähän pisteeseen.

Kirkon historian ensimmäisten 500 vuoden ajan vihkimyssakramentit otettiin vastaan yhdessä, jopa pikkulasten kohdalla. Tämä käytäntö on säilynyt itäisissä kirkoissa, sekä katolisissa että ortodoksisissa, samoin kuin pääsiäisvigilissä latinalaisessa riitissä.

Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko julkaisi vuonna 2011 katekismuksen otsikolla ”Kristus – meidän pääsiäisemme”. Tämä kaunis teos antaa jonkin verran valaistusta kysymykseen vihkimyssakramenttien järjestyksestä:

Kuten ihminen syntymänsä jälkeen alkaa hengittää ja saa sitten ravintoa elääkseen, niin vastikään kastettu, joka on syntynyt uuteen elämään kastealtaassa, alkaa hengittää Pyhän Hengen vaikutuksesta ja ottaa vastaan pyhän ehtoollisen ravintoa kasvaakseen Kristuksessa. . yksi ainoa, yhtenäinen Jumalan armon teko (408).

Aikojen kuluessa sakramenttien vastaanottamisen aikataulu muuttui läntisessä kirkossa. Pikkulapset saivat edelleen kasteen, mutta konfirmaatio vastaanotettiin vasta järki-iässä (noin seitsemän vuoden iässä) ja eukaristia joskus sen jälkeen. Lopulta sekä konfirmaatio että ehtoollinen otettiin vastaan teini-iässä, vielä vanhemmalla iällä.

1800-luvun puolivälissä Ranskassa piispat lykkäsivät konfirmaatiota vasta ensimmäisen pyhän ehtoollisen jälkeen, jotta konfirmaatioon valmistautumisen katekeesin kesto olisi pidempi. Kun paavi sai tietää asiasta, hän pyysi heitä palauttamaan sakramentit alkuperäiseen järjestykseen, mitä ei koskaan tehty – ja ranskalainen käytäntö levisi koko Eurooppaan ja ympäri maailmaa.

Vuonna 1910 paavi Pyhä Pius X antoi asetuksen Quam Singulari Christus, jossa todettiin, että pyhän ehtoollisen vastaanottamista ei saisi lykätä järki-ikää pidemmälle. Tätä muutosta tehdessään paavi ei kuitenkaan puuttunut siihen, missä iässä konfirmaatio vastaanotetaan, mikä käytännössä sementoi nykyisen vastaanottojärjestyksen.

Katekismuksen mukaan ”Pyhä eukaristia täydentää kristityn vihkimyksen” (1212). Perinteinen vihkimyssakramenttien vastaanottamisjärjestys heijasti tätä: ensin kaste, sitten konfirmaatio ja lopuksi eukaristia. Nämä sakramentit ”luovat perustan jokaiselle kristilliselle elämälle” (korostus alkuperäisessä). Näissä sakramenteissa on luonnollinen ja järkevä rytmi. ”Uskovaiset syntyvät uudelleen kasteen kautta, vahvistuvat konfirmaation sakramentissa ja saavat eukaristiassa iankaikkisen elämän ruuan.”

Synodin jälkeisessä apostolisessa kehotuksessaan Sacramentum Caritatis paavi Benedictus XVI kirjoitti:

Emme saa koskaan unohtaa, että kasteen ja konfirmaation vastaanottamisemme on tilattu eukaristiaan. Näin ollen pastoraalikäytäntömme tulisi heijastaa yhtenäisempää ymmärrystä kristityksi vihkimisen prosessista (17).

Jopa nimi itsessään muistuttaa siitä, että pyhä ehtoollinen viimeistelee kirkkoon vihkimisen. Kasteen kautta meistä tehdään Kristuksen ruumiin jäseniä, konfirmaation kautta vahvistumme armossa ja pukeudumme Pyhän Hengen panssariin, ja lopuksi olemme täydessä yhteydessä kirkon kanssa ja meidät on kutsuttu vastaanottamaan pyhä sakramentti yhdessä (ehtoollisessa) veljiemme ja sisariemme kanssa Kristuksessa.

Monilla ihmisillä on virheellinen tai parhaimmillaankin epätäydellinen käsitys konfirmaation sakramentista. Tämä johtaa suureen sekaannukseen, kun on kyse konfirmaation paikasta vihkimyksen sakramenttien joukossa.

Monet eivät näe konfirmaatiota lainkaan vihkimyksen sakramenttina, vaan pikemminkin näkevät konfirmaation eräänlaisena uudelleen kastamisena. He näkevät sakramentin siirtymäriittinä, henkilökohtaisena hyväksyntänä Kristuksen mystiseen ruumiiseen kuulumisesta, ikään kuin silloin he todella astuisivat kirkkoon. Tämä halventaa kastetta ja vanhempien ja kummien lapsen puolesta antamaa uskontunnustusta, ja se halventaa myös itse konfirmaatiota. Konfirmaatio on Pyhän Hengen vuodatus, vahvistus.”

Denverin arkkihiippakunnan ”Lyhyt katekismus palautetusta järjestyksestä” käsittelee tätä asiaa: ”Toisin kuin laajalle levinnyt väärinkäsitys, konfirmaatio ei ole sakramentti, jolla aikuinen sitoutuu uskoon. Se on hengellisen kypsyyden syy, ei fyysisen kypsyyden tunnustaminen.” Huomaa: se on hengellisen kypsyyden syy. Pyhän Hengen asuminen meissä vahvistaa meitä ja valmistaa meitä kohtaamaan maailman. Se ei ole jonkinlainen kasteen vahvistus. Emme voi ”unohtaa, että kasteen armo on vapaan, ansaitsemattoman valinnan armo, eikä se tarvitse ’ratifiointia’ tullakseen tehokkaaksi.”

Toteologisten syiden lisäksi palautetun järjestyksen puolesta on myös pastoraalisia näkökohtia. Tässä maassa nuoria pommitetaan erilaisilla ”viihteen” muodoilla, jotka johtavat heidät syntiin ja, mikä vielä pahempaa, synnin tottumuksiin. Kulttuurimme pitää itseään jälkikristillisenä ja karttaa monin tavoin sitä, millä se näkee olevan uskonnollinen perusta. Perinteinen seksuaalimoraali, sukupuoliroolit, viikoittainen kirkossa käynti – kaikki nämä ovat tärkeitä kristillisen moraalisen elämän kannalta, mutta kulttuuri pilkkaa niitä kaikkia. Meidän on vahvistuttava, linnoittauduttava ja valmistauduttava tekemään sitä, mikä on oikein, jopa tällaisen paineen edessä.”

Todellakin yksi Denverin arkkihiippakunnan perusteluista konfirmaation palauttamiselle alkuperäiselle paikalleen on se, että ”lapset tarvitsevat enemmän armoa varhaisemmassa iässä tullakseen pyhimyksiksi yhä maallistuvassa maailmassamme”. Tämä on vastaus Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen asiakirjoissa, paavi Benedictus XVI:n Sacramentum Caritatis -asiakirjassa ja muissa asiakirjoissa esitettyihin kehotuksiin.

Toinen hiippakunta, joka on hiljattain palauttanut vihkimyssakramenttien palautetun järjestyksen, on Gallupin hiippakunta New Mexicossa. Piispa James Wall kirjoitti pastoraalikirjeen nimeltä Isän lahja, jossa hän selittää, että vihkimyssakramenteilla on luonnollinen ykseys, joka muuttuu vähemmän näkyväksi, kun niitä ei ole järjestetty muinaisella tavalla.

”Konfirmaation sakramentin vastaanottaminen kauan pyhän ehtoollisen saamisen jälkeen on omiaan heikentämään ymmärrystä siitä siteestä ja suhteesta, joka vihkimyssakramenteilla on toisiinsa”, hän kirjoitti. Kaste ”upottaa meidät jumalalliseen Kolminaisuuteen”, kun taas konfirmaation armo ”vahvistaa ja vahvistaa sitä yliluonnollista elämää, jonka olemme saaneet kasteessa, ja se myös antaa meille armonsa avulla mahdollisuuden elää kypsemmällä tavalla elämäämme kristittyinä todistaen Kristuksesta kaikessa, mitä teemme.”

Sakramentit ovat ensisijainen keino, jonka avulla kirkko tuo Jumalan armon uskovaisilleen, eikä niitä pidä pitää itsestään selvinä. Nykyisessä vihkimyssakramenttien järjestyksessä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta muinaisen ja itämaisen käytännön palauttamisen puolesta on erittäin hyvät perusteet.