The Thingillä ei pohjimmiltaan ole mitään ”muotoa” luonnostaan. Se on solujen jäljittelijä, ja se omaksuu pohjimmiltaan saaliinsa muodon – täydellisesti. Se eli, lähes varmasti, omaksumalla oman maan ulkopuolisen biominsa elintoiminnot. Ei tiedetä, kykenikö se tekemään niin täydellisesti (ja siten sulauttamaan koko planeetan) vai oliko sen leviämiselle kotiplaneetallaan jonkinlainen kotoperäinen ”kontrolli”. Jossain vaiheessa se kuitenkin saavutti tai anasti itselleen tähtienvälisen matkustamisen – ja pystyi sitä kautta kuluttamaan kokonaisia muita maailmoja. Siitä huolimatta sen ensisijaiset – ehkä ainoat – kaksi motiivia ovat 1) lisääntyminen/assimilaatio ja 2) eloonjääminen.

Se on itse asiassa hivemind solutasoa myöten… vaikka sen ei näytä tarvitsevan fyysistä kontaktia kommunikoidakseen/yhteistyöskentelläkseen muiden ”osiensa” kanssa, eräänlaista telepatiaa kenties, kuitenkin jos se on erillään, kukin osatekijä toimii itsenäisesti, vaikkakin samoja perimmäisiä päämääriä kohti. Sen älykkyys on siis sen fyysisen biomassan suuntainen funktio. Kuten McCready havaitsi, ”pieni” Asia toimii pelkän, vaistomaisen selviytymisen vuoksi – jopa sen kustannuksella, että se ”paljastaa itsensä” tai muut osat. Sitä vastoin riittävän suuren biomassan omaava oliokomponentti kykenee laatimaan erittäin monimutkaisia suunnitelmia perimmäisen tavoitteensa edistämiseksi – ja se on jopa halukas ja kykenevä simuloimaan itseensä kohdistuvia hyökkäyksiä houkutellakseen epäilyt pois siitä osasta tai niistä osista, joiden se katsoo todennäköisimmin onnistuvan. Itse asiassa se on viitannut ”aikaisempaan aikaan”, jolloin sillä oli kokonaisia maailmoja tallennettua muistia käytettävissään

Filosofisesti/älyllisesti se pohjimmiltaan hahmottaa itsensä ja sen, mitä se tekee lisääntyäkseen, sopeutuakseen ja selviytyäkseen, pikemminkin ”yhteisöllisyytenä” kuin saalistuksena. Sopeutuminen on sen näkökulmasta itse selviytymistä – organismi, joka ei pysty äärettömästi sopeutumaan, on sen näkökulmasta jotenkin perustavanlaatuisesti virheellinen ja jopa ”säädytön”. Tosiasiassa se näkee elämän sellaisena kuin se kehittyi maapallolla saman vastenmielisyyden ja kauhun tunteen kautta – kun se tajusi totuuden singulariteetistamme – kuten ihmiset sen näkivät – joksikin pohjimmiltaan vastoin sitä, mitä me ymmärrämme elämän olevan.”

Se oli epämuodostunut ja epätäydellinen, mutta sen olennaiset piirteet olivat riittävän selvät. Se näytti suurelta ryppyiseltä kasvaimelta, kuin villiintyneeltä solukilpailulta – ikään kuin juuri ne prosessit, jotka määrittelivät elämän, olisivat jotenkin kääntyneet sen sijaan sitä vastaan. Se oli räikeän verisuonitettu; sen on täytynyt kuluttaa happea ja ravinteita paljon enemmän kuin sen massaan nähden. En voinut käsittää, miten sellaista olisi voinut edes olla olemassa, miten se olisi voinut saavuttaa tuon koon ilman, että tehokkaammat morfologiat olisivat syrjäyttäneet sen.

Enkä voinut kuvitella, mitä se teki. Mutta sitten aloin katsoa uusin silmin näitä sivulajeja, näitä kaksijalkaisten muotoja, joita omat soluni olivat niin tunnollisesti ja ajattelematta kopioineet, kun ne muokkasivat minut uudelleen tätä maailmaa varten. En ollut tottunut inventaarioon – miksi luetteloida ruumiinosia, jotka muuttuvat toisiksi vain pienimmästäkin provokaatiosta – näin todella ensimmäistä kertaa tuon turvonneen rakenteen jokaisen ruumiin päällä. Se oli paljon suurempi kuin sen olisi pitänyt olla: luinen pallonpuolisko, johon mahtui miljoona ganglionista liitäntää. Jokaisessa haarassa oli yksi. Jokainen biomassan palanen kantoi yhtä näistä valtavista kieroutuneista kudosryppäistä.

Tajusin jotain muutakin: kuolleen ihoni silmät, korvat olivat syöpyneet tähän olioon ennen kuin Copper veti sen irti. Massiivinen kuitukimppu kulki ihon pituusakselia pitkin, aivan luurangon keskeltä, suoraan tummaan tahmeaan onteloon, jossa kasvusto oli levännyt. Tuo epämuodostunut rakenne oli johdotettu koko ihoon, kuin jonkinlainen somatokognitiivinen käyttöliittymä, mutta huomattavasti massiivisempi. Se oli melkein kuin…

Ei.

Niin se toimi. Niin nämä tyhjät nahat liikkuivat omasta tahdostaan, siksi en ollut löytänyt muuta verkkoa, johon integroitua. Siinä se oli: se ei ollut jakautunut kaikkialle kehoon, vaan se oli kerääntynyt itseensä, tumma ja tiheä ja koteloitunut. Olin löytänyt aaveen näistä koneista.

Tunsin itseni sairaaksi.

Jaoin lihani ajattelevan syövän kanssa.

Mene lukemaan Peter Wattsin The Things. Juuri nyt, mene tekemään se. Se on novelli The Thingin näkökulmasta, ja se on fantastinen.