Ranskan 13 parlamenttia (joista Pariisin parlamentti oli ylivoimaisesti tärkein) olivat alkuperältään tuomioistuimia. Vaikka niiden apologeetat väittivät vuonna 1732, että parlamentit olivat syntyneet frankkiheimojen muinaisesta judicium francorumista, kuningas oli itse asiassa perustanut ne keskiajalla jakamaan oikeutta hänen nimissään. Koska yleishallitus ei ollut kokoontunut vuoden 1614 jälkeen, parlamentit väittivät nyt edustavansa valtiopäiviä silloin, kun ne eivät olleet koolla. Vuonna 1752 jansenistinen parlementaire, Louis-Adrien Le Paige, kehitti ajatuksen, jonka mukaan eri parlamentteja olisi ajateltava ”luokkina” tai osina suuremmasta ja yhtenäisestä ”Ranskan parlamentista” (Parlement de France).
Tämä oli poliittisesti merkittävä väite, koska nämä tuomioistuimet olivat ottaneet hoitaakseen monia muitakin kvasihallinnollisia tehtäviä, jotka liittyivät hyväntekeväisyyteen, koulutukseen, poliisivalvontaan ja jopa kirkolliskuriin. Kuninkaalliset asetukset eivät olleet sitovia, väittivät parlementaarit, elleivät parlamentit olleet rekisteröineet niitä laeiksi. Vaikka parlementaarit myönsivät, että kuningas saattoi pakottaa heidät rekisteröimään asetuksensa järjestämällä lit-de-justicen (eli ilmestymällä henkilökohtaisesti niiden istuntoon), he tiesivät myös, että yleisö paheksui tällaisia manöövereitä, jotka olivat selvästi vastoin monarkin oletettua kristillistä ja paternalistista huolenpitoa alamaistensa hyvinvoinnista.
Erilaiset yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja institutionaaliset kehityssuuntaukset olivat tehneet parlementeista kruunun valtaoikeuksia lisäävien uudistusten vastarinnan linnakkeita. 1600-luvulta lähtien monarkian rahantarve ja siitä seurannut virkojen lahjottavuus olivat mahdollistaneet sen, että parlementaarit olivat voineet ostaa asemansa ja muodostua pieneksi ja itsetietoiseksi eliitiksi, uudeksi ”kaapin aatelistoksi”. Paulette-veron käyttöönotto vuonna 1604 oli mahdollistanut sen, että parlementaarit saattoivat tehdä viroistaan osan perheomaisuuttaan, vaikka heidän virkojensa arvo laski jonkin verran 1700-luvun kuluessa. He olivat saavuttaneet aseman solmimalla avioliiton miekan vanhan ritarillisen aateliston kanssa. Vuoteen 1700 mennessä parlementaarit olivat muodostaneet perinnöllisen ja rikkaan maanomistuseliitin. (Esimerkiksi Bordeaux’n lähistöllä parhaat viinitarhat olivat heidän hallussaan.) Ludvig XIV:n kuoleman jälkeinen hallituskausi (1715-23) oli tarjonnut heille tilaisuuden vallata takaisin osan Ludvigin valtakaudella menettämästään asemasta; heidän virkojensa arvo kuitenkin laski jälleen jonkin verran 1700-luvun kuluessa. Parlementaarien jansenistinen suuntaus ja heidän hiljattain omaksumansa antiabsolutismi – joka ilmeni Montesquieun, itse paronin ja parlementaarin, teoksissa – antoivat tälle eliitille ideologisen johdonmukaisuuden.
Vuonna 1764 jansenistiset parlementaarit saivat ideologisina ”edistysmielisinä” aikaan jesuiittojen karkottamisen Ranskasta. Tapahtumat, kuten Pariisin parlamentin vuonna 1766 antama kuolemantuomio 18-vuotiaalle chevalier de la Barrelle, jota syytettiin krusifiksin silpomisesta ja siitä, että hänellä oli hallussaan Voltairen Dictionnaire philosophique (1764; Filosofinen sanakirja) -teoksen kopio, osoittivat kuitenkin, etteivät tuomioistuimet olleet täysin valistuksen puolella. Vuosina 1768-69 Bretagnen parlamentti pakotti antiabsolutistisessa asenteessaan eroamaan nimitetyn kuninkaallisen virkamiehen, duc d’Aiguillonin, joka oli rohkeasti yrittänyt rajoittaa paikallisen aateliston valtaa, jonka kanssa parlamentti oli nyt läheisessä liitossa.
Vastaa