Yleiskatsaus

Tekijä selittää psykogeenisen huimauksen kliinisen esityksen, patofysiologian, diagnostiikan ja hoidon. Ahdistuksen ja huimauksen tai huimauksen välinen läheinen yhteys on tunnustettu jo antiikista lähtien, mutta tämän ongelman tunnistaminen ja hoito on edelleen vaikeaa monille kliinikoille. Ahdistus voi johtua erilaisista huimauksen muodoista, koska niihin liittyvät tuntemukset ovat äkillisiä, dramaattisia ja epämiellyttäviä, sekä kaatumisen, loukkaantumisen tai kuoleman pelosta. Tärkein huolenaihe erotusdiagnostiikassa on se, ovatko näennäiset psykiatriset ilmenemismuodot seurausta taustalla olevasta orgaanisesta vestibulaarisesta tai muusta häiriöstä vai onko tila ensisijaisesti psykiatrinen.

Keskeiset kohdat

– Ahdistuneisuus ja masennus ovat vahvasti yhteydessä huimaukseen.

– Potilaiden ja heidän puolisoidensa välillä on yleensä suuri yhteneväisyys potilaan itse ilmoittaman huimauksen vaikeusasteen ja huimauksen haitan suhteen, vaikka puolisoilla on taipumus yliarvioida huimauksen vaikeusastetta.

– Psykofysiologista (psykogeenistä) huimausta luonnehditaan yleensä epämääräiseksi huimaukseksi tai dissosioituneeksi tuntemukseksi, joka johtuu aisti- ja liikesignaalien heikentyneestä keskushermoston integraatiosta potilailla, joilla on akuutti ja krooninen ahdistus. Huimauksen tunne on tyypillisesti pysyvä (eli kesto on usein kuukausia tai pidempi), pitkittynyt (eli tunteja kestävä) tai jatkuva, ja siihen liittyy ajoittaisia pahenemisvaiheita, joita usein katkovat hyperventilaation aiheuttamat presynkopee-jaksot. Voidaan tunnistaa erityisiä provosoivia tekijöitä, kuten väkijoukkojen läsnäolo, ajaminen tai ahtaissa paikoissa oleminen.

– Ahdistus voi johtua myös muista huimauksen muodoista äkillisten, äkillisten, dramaattisten ja epämiellyttävien liitännäistuntemusten sekä kaatumisen, loukkaantumisen tai kuoleman pelon vuoksi.

– Tärkein huolenaihe erotusdiagnostiikassa on se, ovatko näennäiset psykiatriset ilmenemismuodot seurausta taustalla olevasta elimellisestä vestibulaarisesta tai muusta häiriöstä vai onko kyseessä ensisijaisesti psykiatrinen tila.

– Psykofysiologista huimausta voidaan lievittää hoidolla masennuslääkkeillä, anksiolyyttisillä lääkkeillä ja kognitiivisen käyttäytymisen modifikaatiotekniikoilla, joihin liittyy tilannekohtaisen ahdistuksen desensitisaatio.

Historiallinen huomautus ja terminologia

Tunnustus ahdistuksen ja huimauksen tai huimauksen välisestä läheisestä yhteydestä on ollut olennainen osa lääketieteellistä kirjallisuutta antiikista lähtien (Jacob 1988; Balaban ja Jacob 2001). Sigmund Freud korosti ahdistuksen ja huimauksen välistä läheistä yhteyttä varhaisessa ahdistusneuroosia käsittelevässä artikkelissaan, joka on tärkeä osa psykogeenisen huimauksen psykodynaamista muotoilua (Freud 1895; Kapfhammer ym. 1997; Balaban ja Jacob 2001). Tiettyjen oireiden tilannespesifisyys on tunnustettu yhä paremmin, ja tämän vuoksi on otettu käyttöön käyttäytymisterapeuttisia toimenpiteitä (Balaban ja Jacob 2001).

Yhtenäisesti hyväksytyn nimikkeistön puuttuessa on julkistettu monia epäjohdonmukaisesti käytettyjä termejä, kuten psykiatrinen huimaus, psyykkinen huimaus, psykogeeninen huimaus tai huimaus, psykofysiologinen huimaus tai huimaus, fobinen posturaalinen huimaus, visuaalinen huimaus (sittemmin kutsuttu visuaalisesti indusoituneeksi huimaukseksi), krooninen subjektiivinen huimaus ja viimeisimpänä posturaalinen havaintopainotteinen huimaus (Brandt 1996; Staab 2006; Söhsten ym. 2016; Staab ym. 2017; Wurthmann ym. 2017; Popkirov ym. 2018; Trinidade ja Goebel 2018; Staab 2019).

Alkaen 1986, Brandt ja Dieterich, määrittelivät ”fobisen posturaalisen huimauksen” kliiniseksi oireyhtymäksi, jossa esiintyy posturaalista huimausta ja epävakauden tunnetta, jolla on krooninen vaihteleva tai kasvava ja vaihteleva kulku ja hetkellisiä leimahduksia, joita vestibulaariset oireyhtymät, lääketieteelliset sairaudet tai psykologinen ahdistus eri tavoin aiheuttavat, ja joihin liittyy ahdistuneisuutta, masentuneisuutta ja pakko-kompulsiivisia persoonallisuuden piirteitä (Brandt ja Dieterich 1986; Brandt 1996; Huppert ym. 1995; Huppert et 2005). Fobisen asentohuimauksen ajateltiin johtuvan ahdistukseen liittyvästä keskittymisestä ohimeneviin ristiriitoihin odotettujen ja todellisten liikkeiden välillä (ts. ”efferentti-afferentti epäsuhta”), joita esiintyy normaalin vapaaehtoisen liikkeen yhteydessä (Brandt 1996).

Alkaen vuonna 1989 Jacob ja kollegat luonnehtivat ”avaruus-liike-epämiellyttävyyden” oiretta avaruudellisesta orientaatiosta johtuvaksi epämukavuudeksi ja lisääntyneeksi tietoisuudeksi liikkeestä aiheutuvista ärsykkeistä (Jacob ym. 1989; Jacob ym. 1993; Jacob ym. 2009). Tilan ja liikkeen aiheuttamaksi epämukavuudeksi nimettyjen ilmiöiden ja visuaalisen huimauksen välillä oli selviä yhtäläisyyksiä, mukaan lukien tilannekohtaiset laukaisevat tekijät. Yksi selitysehdotus oli, että visuaalinen huimaus johtui ”visuaalis-vestibulaarisesta epäsuhtaisuudesta” eli visuaalisten ja vestibulaaristen syötteiden välisestä epäsuhtaisuudesta vestibulaarisen vamman jälkeen (Longridge ym. 2002), mutta Bronsteinin ryhmä korosti myöhemmin lisääntynyttä tarkkaavaisuutta vestibulaaristen tuntemusten suhteen ja normaalia suurempaa riippuvuutta visuaalisista vihjeistä avaruudellisessa orientaatiossa (jota nimitettiin ”visuaaliseksi riippuvuudeksi”) (Cousins ym. 2014; Cousins ym. 2017). Termi ”visuaalinen huimaus” nimettiin uudelleen ”visuaalisesti indusoituneeksi huimaukseksi”, kun Bárány-seura hyväksyi sen kansainväliseen vestibulaarihäiriöiden luokitukseensa (Bisdorff ym. 2009).

Vuonna 2004 Staab ja kollegat kuvasivat ”kroonisen subjektiivisen huimauksen” kliinistä oireyhtymää (Staab ym. 2004; Staab ym. 2007), joka muistutti Brandtin ja Dieterichin aiheuttamaa fobista asentopystysuuntaista huimausta mutta keskittyi pikemminkin fysikaalisiin kuin psykologisiin oireisiin. Kroonisen subjektiivisen huimauksen katsottiin olevan oireyhtymä, jossa esiintyy jatkuvaa ei-vertiginomaista huimausta tai epävakautta, johon liittyy kohonnut herkkyys itsensä tai ympäristössä olevien esineiden liikkeelle ja vaikeus suoriutua tehtävistä, jotka vaativat tarkkaa visuaalista keskittymistä (Staab ym. 2004; Staab ym. 2007; Staab ym. 2017).

Vuonna 2006 Bárány-seura asetti työryhmän standardoimaan vestibulaaristen sairauksien ja häiriöiden nimikkeistön, minkä seurauksena Bárány-seuran Vestibulaaristen häiriöiden luokittelukomitea perustettiin valvomaan kansainvälisen Vestibulaaristen häiriöiden luokituksen (ICVD) kehittämistä. Komitean vuosina 2010-2012 käymissä keskusteluissa päästiin yksimielisyyteen siitä, että fobinen asentohuimaus, avaruusliikkeitä koskeva epämukavuus, visuaalinen huimaus ja krooninen subjektiivinen huimaus ovat kaikki erillistä vestibulaarista häiriötä määritteleviä tekijöitä. Häiriö nimettiin ”pysyväksi asento-havaintohuimaukseksi” kuvastamaan sen pääelementtejä eli pysyvää ei-verstiginomaista huimausta, epävakautta tai ”ei-kiertohuimausta”, jota ”pahentavat asentohaasteet ja havaintoherkkyys avaruusliikeärsykkeille” (Staab ym. 2017) (Staab ym. 2017).