MonarkitEdit

Kuudennella ja seitsemännellätoista vuosisadalla lähes kaikki Skotlannin, Irlannin ja Englannin monarkit ja niistä johtuvat hallitukset määriteltiin joko katolilaisuuden tai protestantismin mukaan.

Henri VIII oli ensimmäinen monarkki, joka otti käyttöön uuden valtionuskonnon Englannissa. Vuonna 1532 hän halusi mitätöidä avioliittonsa vaimonsa Katariina Aragonialaisen kanssa. Kun paavi Klemens VII kieltäytyi suostumasta avioliiton mitätöintiin, Henrik VIII päätti erottaa koko Englannin maan roomalaiskatolisesta kirkosta. Paavilla ei ollut enää valtaa Englannin kansaan. Tämä ero avasi oven protestantismin tulolle maahan.

Henrik VIII perusti Englannin kirkon erottuaan paavista. Englanti pysyi kuitenkin pitkälti samanlaisena, vaikka uusi valtionuskonto olikin. Sen opit ja käytännöt olivat aluksi hyvin samankaltaisia kuin katolisen kirkon. Kuningas ei perustanut Englannin kirkkoa uskonnollisten erimielisyyksien vuoksi katolilaisuuden kanssa, vaan hänen motiivinsa olivat lähinnä poliittiset, ja hän vainosi radikaaleja protestantteja, jotka uhkasivat hänen kirkkoaan.

Henri VIII:n seuraaja, Edvard VI, tuki uskonpuhdistusta, mutta hänen uskonsa protestantismiin ei ollut pelkästään poliittinen. Hän oli uskossaan hurskaampi, ja protestanttisten alamaisten vainoaminen lakkasi.

Seuraavan monarkin aikana protestantteja kuitenkin vainottiin jälleen. Kuningatar Maria I oli kasvatettu katolilaiseksi, ja hän piti velvollisuutenaan puhdistaa protestantismin pahuus maastaan. Hänen valtakautensa aikana kirkon uudistajia, kuten Thomas Hawkes, Hugh Latimer, Nicholas Ridley, Thomas Cranmer ja George Wishart, teloitettiin uskonsa vuoksi. Nämä teloitukset eivät tuhonneet protestanttista liikettä. Itse asiassa monet liittyivät kirkkoon nähdessään, miten sitoutuneita nämä marttyyrit olivat uskontoonsa.

Seuraava monarkki, Elisabet I, oli protestantti. Hänen valtakaudellaan protestanttinen kirkko kukoisti. Protestantit täyttivät nyt monia johtotehtäviä hallituksessa. Tämän uuden vallan myötä tuli kuitenkin monien katolilaisten vainoaminen. Katolisen ja protestanttisen kirkon väliset yhtäläisyydet vähenivät tasaisesti tänä aikana.

Kuningas Jaakko I:n hallituskaudella protestantismi saavutti Englannissa lopullisen voiton. Kuningas Jaakon Raamattu esitteli uuden protestanttisen raamatunmuodon kirkon jäsenille koko maassa. Tämä käännös oli englantilaisille ja heidän protestanttiselle uskonnolleen ominaisella kielellä ja murteella. Jaakko I toteutti protestanttisten uudistusmielisten pyrkimykset, jotka olivat jo vuosikymmeniä kannattaneet yleiskielisten Raamattujen jakelua.

Poliittiset tapahtumatEdit

Englannin sisällissota (1642-1651) oli pitkälti protestanttisen uskonpuhdistuksen vaikutuksen alainen. Samaan aikaan kun Englanti kamppaili katolisuuden ja protestantismin välillä, Skotlanti koki uskonpuhdistuksen ja sen aatteiden merkittävän vaikutuksen. Sinne oli kehittynyt vahva presbyteerinen kannattajakunta, mutta Skotlannin kirkko ei ollut samaa mieltä kuningas Kaarle I:n protestanttiseen uskontoon kohdistamien odotusten kanssa. Kaarle I uhkasi muuttaa Skotlannin kirkon kääntymällä Irlannin puoleen, joka oli vahva katolinen valtio.

Oliver Cromwell, Huntingdonissa syntynyt englantilainen, selviytyi sisällissodan lopussa voittajana. Saatuaan Englannin hallintaansa Cromwell perusti radikaalin uskonnollisen hallituksen. Hän järjesti Pyhien kokouksen, joka oli luja ja tiukka protestanismin lahko, joka muistutti hyvin paljon puritanismia. Assembly pysyi vahvana Englannissa Kaarle II:n valtakauteen asti, joka lopetti monet puritanismin tiukat käytännöt.

Kun parlamentti hyväksyi vuoden 1689 suvaitsevaisuuslain, toisinajattelijat saivat uskonnonvapauden Englannissa. Katolilaiset eivät kuuluneet tämän parlamentin lain piiriin, mutta muiden uskontojen, erityisesti protestanttisuuden, jäseniä suojeltiin virallisesti uskontoon perustuvalta vainolta.