PMC

Taylor’s 1873 Investigation

Vuoteen 1873 mennessä itäeurooppalaiset juutalaiset maahanmuuttajat asettuivat asumaan tiheään asutulle Lower East Sidelle. Väestölaskentaraporttien mukaan 14th Streetin eteläpuolella sijaitsevissa, enimmäkseen maahanmuuttajista koostuvissa kaupunginosissa asui 497 289 asukasta (mikä vastaa 52,77 prosenttia Manhattanin väestöstä), joista 285 445 henkilöä asui itäisessä kaupunginosassa, johon kuului pääasiassa juutalaisten asuttama Lower East Side.5 Raporttien mukaan vuoteen 1880 mennessä New Yorkissa asui 60 000 juutalaista.6 Tiheästi asutun Lower East Siden pahamaineiset vuokrakerrostalot osoittautuivat tartuntatautien kasvualustaksi.7

Kun tohtori Abraham Jacobi oli ilmoittanut kaupungin terveystarkastajalle, että kuppa oli iskenyt neljään muuten terveeseen juutalaispoikaan, jotka sama mohel oli rituaalisesti ympärileikannut neljän kuukauden aikana, terveyslautakunta perusti tutkimuksen, jonka tarkoituksena oli selvittää tämän rypäsryhmän etiologia.8 Terveyslautakunta osoitti työläs tehtävä tohtori Robert W. Taylorille, New Yorkin apteekin ja sukupuolitautien ja ihosairauksien osaston kirurgille, joka oli aiemmin tutkinut kaksi vauvaa, joilla oli vaikeasti selvitettävissä olevia leesioita ja oireita. Kesäkuun 10. päivänä 1873 Taylor esitteli löydöksensä New Yorkin terveyslautakunnalle, ja myöhemmin hän julkaisi selvityksen artikkelissa, jonka otsikko oli On the Question of the Transmission of Syphilitic Contagion in the Rite of Circumcision.

Vuonna 1873 ei vielä tiedetty, että Treponema pallidum oli syfiliksen aiheuttaja, ja taudin moninaiset ilmenemismuodot vaikeuttivat tarkan diagnoosin tekemistä.9 1800-luvun lääkärit kuitenkin tunnustivat syfiliksen seksuaalisen tarttumisen ja olivat määritelleet sen kehitysvaiheet. Taylor käytti tätä alkeellista lääketieteellistä tietoa määrittääkseen kolmen ympärileikatun lapsen kuolinsyyn.

Vaikka lääkärit aluksi epäilivät, että yksi toipunut ja kolme kuollutta imeväisikäistä saivat kaikki kupan, Taylor suhtautui epäilevästi kupan puhkeamiseen imeväisikäisten keskuudessa, sillä hän myönsi, että ”kirjattuja tapauksia imeväisikäisten sukupuolielinten primaarisista kupan aiheuttamista vaurioista on toistaiseksi niin vähän”, joten häneltä puuttui ”systemaattinen kuvaus” nuoruusiän kupasta.10 Syfilisrekisteritietojen puute ei koskenut ainoastaan lapsiväestöä, sillä vuonna 1873 yhdysvaltalaiset kansanterveysviranomaiset pidättäytyivät ”soveltamasta karanteeni- tai desinfiointitoimenpiteitä” syfiliksen leviämisen estämiseksi, koska ”vallitsevat sosiaaliset moraalit kielsivät kaikki julkiset ponnistelut”.11 Tämä politiikka edisti käsitystä, jonka mukaan ”näiden infektioiden seksuaalinen luonne jätti ne syrjään; ne katsottiin synnin palkaksi, ja se tosiasia, että oli olemassa viattomia uhreja, jätettiin yksinkertaisesti huomiotta”.12 Amerikkalaiset virkamiehet jättivät todellisuuden huomiotta, sillä koko historian ajan kuppa on tuhonnut yhteiskuntaa umpimähkään, sillä ”demokraattisesti” se on tunkeutunut ”kaikille elämänalueille ja -asemiin, ja se on peittänyt alleen yhtä lailla kuninkaalliset kuin kulkurit, kiharahiuksiset ja viilletyt hiukset omaavat (sic) ritarit tai tongeroidut munkit”.13

Kuplan vähäinen raportoitu esiintymistiheys vaikutti osaltaan siihen, että Taylor epäröi hyväksyä diagnoosin välittömästi. Huolimatta laissez faire -asenteesta syfiliksen ennaltaehkäisyä ja hillitsemistä kohtaan terveyslautakunnan vuosikertomuksessa todettiin, että vuonna 1873 syfiliksen aiheuttamia kuolemantapauksia oli 160.14 Sukupuolitautien huomiotta jättämisen vuoksi tämä luku ei kuitenkaan välttämättä edusta todellista kuolemantapausten lukumäärää, sillä ”hylkiöiden ja alkoholistien” tautia saatettiin raportoida liian vähän.15 Afilofobia oli yleistä myös Amerikassa, ja tautia pidettiin Jumalan rangaistuksena pahantekijöille.16 Syfiliksen leimautumisen vuoksi Taylorin vuonna 1883 kirjoittamassa sukupuolitautien patologian oppikirjassa myönnettiin, että viralliset luvut eivät anna kuvaa todellisuudesta, sillä ”onnettomat uhrit, vaikka ovatkin syyttömiä, pyrkivät tavallisesti tarkimmin salaamaan onnettomuutensa”.17 Verrattain suurissa eurooppalaisissa kaupungeissa raportoitiin 1800-luvulla paljon useampia kupatapauksia. Esimerkiksi vuonna 1851 Berliinissä 13,5 prosentilla sairastuneista oli kuppa.18

Tämän laiminlyönnin lisäksi monet maahanmuuttajat suhtautuivat epäluuloisesti ja pelokkaasti lääketieteelliseen laitokseen.19 Siirtolaisten käsitystä lääkäreistä kuvaa parhaiten Jacob Riis kuuluisassa Lower East Siden vuokrakerrostalojen elämää kuvaavassa teoksessaan How The Other Half Lives, jossa siirtolaiset ”piilottelivat sairaitaan, etteivät viranomaiset veisi heitä sairaalaan teurastettavaksi”.20 Onkin todennäköistä, että syfiliksen todelliset esiintyvyydet erehtyivät virallisista raporteista.

Syfiliksen vähäinen esiintyvyys newyorkilaisjuutalaisuuden parissa saattoi aluksi saada Taylorin olettamaan, etteivät imeväislapset sairastaneet syfilistä. Huolimatta siitä, että lääketieteellinen laitos halveksi Lower East Siden juutalaisten asukkaiden epähygieenisiä olosuhteita ja tapoja, monet lääkärit myönsivät, että kupan esiintyvyys juutalaisten keskuudessa oli verrattain vähäisempää kuin koko väestön keskuudessa. Esimerkiksi The Journal of Cutaneous Diseases -lehdessä julkaistiin kirje ”Good Samaritan Dispensaryn, jossa potilaat ovat enimmäkseen juutalaisia” hoitavalta lääkäriltä, joka kertoi, että ”syfilis- ja tippuripotilaiden määrä on suhteellisesti tarkasteltuna epätavallisen pieni, kun otetaan huomioon, että syfilis on harvinaisen pieni”.21 Lisäksi Remondino väitti, että koska juutalaiset ”naiset ovat pidättäytyneet paheista”, he ”ovat luokkana vapaita kaikista kuppaongelmista”.22 Remondino esitti myös empiirisiä todisteita Lontoon juutalaiskorttelissa sijaitsevasta Metropolitan Free Hospital -sairaalasta, jossa juutalaisten kuppaongelmiin sairastuneiden potilaiden suhde ei-juutalaisiin kuppaongelmiin sairastuneisiin potilaisiin oli yksi viiteentoista.23 Vaikka juutalaisessa siirtolaisväestössä sukupuolitautien esiintyvyys oli alhaisempi kuin naapuriryhmissä, Lower East Siden kukoistava prostituutioteollisuus aiheutti kuitenkin tällaisten tautien esiintyvyyden nousun.24 On syytä toistaa, että vaikka jotkut väittivät virheellisesti, että ympärileikkaus antoi immuniteetin kupalle, ja ylistivät ympärileikkauksen etuja, todellisuudessa eettiset normit ja odotukset, jotka tuomitsivat promiskuiteetin, vaikuttivat osaltaan sukupuolitautien vähäisempään esiintymiseen juutalaisten keskuudessa.25 Kaikki nämä seikat huomioon ottaen Taylor suhtautui tutkimukseen epäilevästi kollegoidensa johtopäätöksiin.

Taylor havaitsi, että ”H- nimisen heprealaisen tekemän ympärileikkauksen jälkeen” neljällä vauvalla ”ilmeni peniksen fageeninen haavauma sekä ihon ja imusolmukkeiden vaurioita”, jotka johtivat kolmen lapsen kuolemaan neljästä lapsesta.26 Kaikkien neljän imeväisen vanhemmat eivät olleet syfilitiapotilaita, ja kahdessa ensimmäisessä tapauksessa Taylor varmisti, että vanhemmat olivat ensisijaisia hoitajia, joten hän sulki pois sen mahdollisuuden, että vanhemmat olisivat levittäneet tautia.27

Yhteisyyksien selvittämisen jälkeen Taylor selvitti järjestelmällisesti yksityiskohtaisesti kunkin tapauksen yksityiskohdat. Kaikista neljästä potilaasta vain ensimmäinen, Simon Gutmann, oli se, jonka Taylor uskoi saaneen kupan. Toukokuun 8. päivänä 1872 tehdyn ympärileikkauksen jälkeen Gutmannin haava parani, mutta kaksi kuukautta myöhemmin ”suoraan viiltoviivalle” kehittyi haavauma, joka pysyi haavaantuneena ja ”rajoittui tuohon kohtaan” useiden kuukausien ajan.28 Nämä oireet jatkuivat vuoden loppuun asti, ja kun Taylor tutki Gutmannin helmikuussa 1873, lapsella oli ”selvästi erottuva papulaarinen syfilidi” hänen ”vartalossaan, käsivarsissaan ja reisissään”.29 Näihin liittyi ”selviä vaurioita” hänen peniksensä varrella sekä ”kova, indolentti turvotus”, jossa ”esiintyi se rustomainen kovuus, joka on ominaista Hunterin vauriolle”, kuten aikuisten syfiliksessä havaittiin.30 Nämä kaksi merkkiä, papulaarinen syfilidi ja Hunterin kankero, tunnustettiin usein esiintyviksi syfiliksen alkuvaiheen indikaattoreiksi.31 Vaikka kahden kuukauden itämisaika olikin epätavallisen pitkä, raporttien mukaan latentti jakso voi kestää neljästä päivästä sataan päivään.32 Lopulta vain Gutmann, todennäköisin syfilispotilas, selvisi hengissä viisitoista kuukautta kestäneestä jaksosta.

Helmikuussa 1873, ennen toimikunnan perustamista, Taylor tutki toisen sairastuneen pikkulapsen, Harris Lewinin, ja kyseenalaisti väitteen, jonka mukaan Lewin oli sairastanut kupan. Gutmannin tavoin Lewinin haava parani ja hän oli aluksi oireeton. Kaksi viikkoa ympärileikkauksen jälkeen lapselle kehittyi kuitenkin haavauma, joka jatkui kahdeksan kuukautta. Viiden kuukauden iässä lapsi tutkittiin East 3rd Streetillä sijaitsevassa saksalaisessa apteekissa, ja haavauma ja siihen liittyvä imusolmuketurvotus tyhjennettiin. Kun Tayloria konsultoitiin, hän totesi, että kahdeksan ja puolen kuukauden ikäisellä, ”laihalla, kalpealla, herkällä, heikolla ja hyvin ärtyisällä” Lewinillä oli pinnallisia haavaumia peniksen varrella, mutta hänellä ei ollut syöpäsairauksia eikä syfiliinimuutoksia.33 Selvien syfiliinioireiden puuttuminen sai Taylorin sulkemaan syfiliksen pois erotusdiagnoosistaan. Pikemminkin hän arveli, että oireiden pinnallisuus, karstaisuus ja eteneminen viittasivat siihen, että yhdeksän kuukautta kestäneen hellittämättömän tulehduksen jälkeen Lewinille oli kehittynyt ekseema. Lewinistä tuli ensimmäinen kuolonuhri, ja hän kuoli keuhkokuumeeseen yhdeksän kuukauden ikäisenä.

Toisin kuin kahden ensimmäisen potilaan, jotka aluksi toipuivat toimenpiteestä, Wolf Harrisin ja William Simonin haavat eivät koskaan parantuneet. Pian molempien ympärileikkausten jälkeen kummankin penikset infektoituivat ja haavaantuivat, ja Harrisin penis kuoli lopulta, ja hän menehtyi seitsemän kuukauden iässä. Taylor ei koskaan tutkinut Harrisia, mutta hoitava lääkäri, tohtori Loewenthal, raportoi, että ”kuolinsyinä olivat kurkkumätähaavauma ja uupumus”.34 William Simon tarvitsi kaksi toimenpidettä infektion pysäyttämiseksi, ja häntä hoidettiin silikonilääkkeillä, mutta hänkin kuoli seitsemän kuukauden ikäisenä.35 Hänkin kuoli seitsemän kuukauden ikäisenä.

Loppujen lopuksi Taylor päätteli, että vain Gutmann, ainoa eloonjäänyt, sairasti varmimmin kupan, koska oireet olivat sellaiset, että ”kukaan kupan tunteva ei olisi voinut erehtyä siitä”.36 Kolmen seuraavan lapsen kohdalla hän kuitenkin epäili, että ”sukupuolielimissä olevien vaurioiden olemassaolon” ja niihin liittyvän kärsimyksen jotkut ajattelivat hätäisesti, että ”niillä ei ollut muuta alkuperää kuin kuppa”.37 Taylor väitti pikemminkin, että paiseet olivat epäspesifisiä ja niitä esiintyi myös muilla kuin syfiliinipotilailla.38 Ilman tietoa Treponema pallidum -bakteerista amerikkalaiset lääkärit eivät eristäneet bakteeria diagnostisiin tarkoituksiin, ja kuppa oli ”oletettu diagnoosi monissa sukupuolielinten vaurioissa”.39 Siksi tohtori Edward Reichman on esittänyt, että nämä pikkulapset, samoin kuin monet muutkin Euroopassa metzitzah b’pehiin liittyviin sairauksiin menehtyneet, olisivat voineet sairastaa muitakin tauteja kuin kuplan. 2000-luvun taudinpurkausten valossa Reichman ehdotti, että imeväiset saivat herpes simplex -viruksen, mikä vapauttaisi mohelin synninpäästöstä.

Asiaankuuluvien sairauskertomusten perusteella Taylor väitti itsevarmasti, ettei kolmella neljästä potilaasta ollut kuppa. Tutkiakseen kuolemantapaukset perusteellisesti Taylor käänsi kuitenkin huomionsa ympärileikkauksen välineisiin, osallistujiin, menettelyyn ja protokollaan. Mohel suostui tutkimukseen, ja hän esitteli Taylorille kirurgiset välineet ja materiaalit tavanomaisessa kunnossaan, ja Taylor totesi niiden kaikkien olevan tyydyttävän puhtaita. Tämän perusteella Taylor saattoi päätellä, että käytetyt instrumentit eivät olleet kyseisiä fomiteetteja.40

Taylor tunsi raportoidut syfiliksen puhkeamiset metzitzah b’peh:n jälkeen ja ymmärsi, että jos mohelilla olisi ollut leesioita tai erkaumia kurkussaan tai suussaan, hän olisi saattanut levittää tautia.41 Sen vuoksi suljettuaan pois saastuneen materiaalin mahdollisuuden Taylor tiedusteli, suorittiko mohel metzitzah b’peh:n. H- oli kokenut, iäkäs mohel, joka oli omien sanojensa mukaan tehnyt kolmetuhatta ympärileikkausta. Hän myönsi, että vaikka hän oli aikoinaan suorittanut metzitzah b’pehin säännöllisesti, hän suoritti riitin nyt harvoin. Tämän jälkeen mohel katsoi arkistostaan, josta kävi ilmi, että ”neljän kuukauden aikana hän oli suorittanut riitin kahdeksan kertaa, mukaan lukien tarkasteltavana olevat tapaukset”.42 Mohelin oman tunnustuksen mukaan ainakin kaksi neljästä muusta vauvasta oli oireettomia ja muutoin terveitä. Siitä huolimatta Taylor tutki H:n perusteellisesti ja hankki yksityiskohtaisen sairauskertomuksen selvittääkseen, oliko hän voinut tartuttaa kupan. Tutkimuksessa todettiin, että H- oli tutkimushetkellä vapaa sukupuolitaudeista, eikä Taylor kyennyt päättelemään, että mohel olisi välittänyt tiettyä sairautta.

Vaikka Taylor vapautti mohelin syytteistä, hän myönsi, että metzitzah b’peh tuo mukanaan kohonneen tartuntatautien tartuntariskin, ja vaati painokkaasti sen poistamista. Varoitettuaan metzitzah b’pehin aiheuttamista riskeistä Taylor esitti muita ehdotuksia ympärileikkauksen turvallisuuden varmistamiseksi. Taylor vaati esimerkiksi, että ”riitin suorittamista koskeva etuoikeus olisi poistettava niiden ammattitaidottomien käsistä, jotka sitä nykyään niin suuressa määrin suorittavat”, ja että sen sijaan olisi nimettävä ”vastuullisten ja koulutettujen henkilöiden valtuuskunta”, kuten kirurgiseen hygieniaan perehtyneiden lääkäreiden kaltaisia henkilöitä.43 Tekniikan lisäksi Taylor väitti, että lääkäreiden on oltava läsnä, jotta he voisivat puuttua tapaturman sattuessa asiaan.

Kriittinen 2000-luvun lukija Taylorin raportin suhteen saattaa miettiä, sisältääkö artikkeli retorisia sävyjä ja jopa suoranaista halveksuntaa juutalaista yhteisöä kohtaan, mikä olisi saanut sen edustajat vastustamaan sitä, että sitä on perusteettomasti parjattu. Itse asiassa Taylor viittaa toistuvasti juutalaisiin ”alhaisena ja tietämättömänä ihmisluokkana” ja jopa spekuloi, että heidän taipumuksensa olla ”huolimattomia, epäpuhtaita (sic) ja jopa likaisia” vaikutti osaltaan tautien leviämiseen.44

Taylorin kuvaukset olivat sopusoinnussa lääketieteellisen laitoksen käsityksen kanssa maahanmuuttajaluokasta, ja hän saattoi olla jopa herkempi ja empaattisempi kuin kollegansa. Esimerkiksi vuonna 1874 A.N. Bell, valtiollisen lääketieteen ja julkisen hygienian jaoston puheenjohtaja ja The Sanitarian -lehden perustava päätoimittaja, viittasi vuokrakerrostalojen asukkaisiin ”troglodyytteinä, jotka elävät kuin myyrät ja lepakot pimeässä, myrkyttävät ympäröivän ilmapiirin ja imevät ihmisten elinvoimaa”.45 Hän myös parjasi näitä asukkaita väittämällä, että ”tällaiset ympäristöt turruttavat ja tuhoavat ihmisen herkkyysalueita”, joten heistä ”tulee helppoja saaliita alkoholin aistilliselle kiihottumiselle ja muille halventaville virastoille ja vaikutuksille”. Bell päätteli, että ”sama leveä tie sairauksiin ja kuolemaan on tie moraaliseen rappioon”. Vaikka Bell kuvaa tarkasti Lower East Siden tiheitä, rikollisuuden runtelemia ja epähygieenisiä olosuhteita, vähemmän vitriiniset terveysviranomaiset kertoivat, että Lower East Sidessa asuvien juutalaisten siirtolaisten keskuudessa tautien määrä oli odottamattoman alhainen, minkä he johtivat väestön harvinaisesta alkoholismista ja sosiaalisista tavoista, kuten vaativasta taloudenhoidosta.46

Itse asiassa Taylor kävi juuri näissä vuokrakerrostaloissa tutkimassa sairaita pikkulapsia. Wolf Harris, seitsemän kuukauden ikäinen lapsi, joka lääkärin mukaan menehtyi kurkkumätähaavan vaikutuksiin, asui vuokrakortteleiden sydämessä osoitteessa 65 Mott Street. Canal Streetin eteläpuolella sijaitseva, vuonna 1824 rakennettu seitsenkerroksinen kerrostalo väittää olevansa ensimmäinen vuokrataloksi tarkoitettu rakennus.47 Kymmeniä perheitä ahtautui 2450 neliömetrin kokoiseen kiinteistöön, jonka kolmekymmentäkuusi kahden makuuhuoneen asuntoa olivat täynnä, ja 65 Mott Street toimi ikonina ja ”elävänä muistomerkkinä vuokrakerrostalojärjestelmän epäkohdille”.48 Jopa kaikkein kiihkottomin kävijä olisi vuonna 1873 huomannut naapuruston ränsistyneet ja epähygieeniset olosuhteet, ja 65 Mott Street olisi ollut vastenmielinen. 65 Mott Street oli ”vuokrakerrostalojen kruunaava loisto”, jota The Times vertasi 1880-luvulla ”syylään, joka kasvaa märkivän haavan päällä”.49

Mitä tahansa Tayloriin kohdistuvaa epäkohtaa ja Taylorin mahdollisia ennakkoluuloja tai sidonnaisuuksia pitäisi neutralisoida Taylorin tasapainoisella ja sovittelevalla sävyllä. Esimerkiksi koko metzitzah b’pehin havainnollistamisensa ajan Taylor ei koskaan omaksu sensaationhakuista lähestymistapaa, kuten eurooppalaiset lääkärit, jotka kutsuivat sitä rutiininomaisesti ruman näköiseksi riitaksi, joka ”loukkaa asiantuntijan silmää yhtä lailla kuin maallikon tunteita”.50 Taylor korostaa myös, että metzitzah b’peh ei ollut kaikkialla läsnä, vaan se oli ”lähes vanhentunut” jopa ”juutalaisten alempien luokkien keskuudessa”.51 Lisäksi tekemällä jatkuvasti eron ”alempien luokkien” ja ”juutalaisten ylempien luokkien” välillä Taylor yrittää muotoilla väitteensä uskonnollisten vaan sosioekonomisten ehtojen sijaan. Vaadittuaan turvatoimia Taylor ilmaisi toivovansa, että tällaiset tutkimukset ”tekisivät riitistä, jolla on hyödyllisiä terveysvaikutuksia, vähemmän alttiin joutumaan huonoon maineeseen niiden keskuudessa, joille se on pakollinen”.52 Näin ollen, vaikka osa Taylorin retoriikasta vaikuttaisi aluksi katkeralta, kun tutkimus asetetaan historialliseen kontekstiinsa, kaikki pahansuopaisuus haihtuu, ja Taylor pysyy luotettavana ja uskottavana auktoriteettina.

Vaikka Taylor toistuvasti viittasikin juutalaisyhteisön tilaan, hän ei missään vaiheessa ilmaissut konsultoineensa juutalaisyhteisön johtohenkilöitä tai sen viranomaisia. Itse asiassa ainoa edustaja, jonka hän ilmoittaa tavanneensa, oli alistuva mohel. Siksi on etsittävä muita lähteitä sen arvioimiseksi, miten juutalaisyhteisö reagoi tähän heidän asioihinsa sekaantumiseen ja pitivätkö he sitä yhteisönsä mustamaalaamisena.

Sen jälkeen, kun yhteisön johtajille oli kantautunut uutinen siitä, että terveyslautakunta tutki ympärileikkauksen hygieenisyyttä, rabbiinijohtajien olisi voinut odottaa reagoivan. Jäljelle jääneet saarnat, julkaisut ja kirjeenvaihto eivät kuitenkaan osoita, että papisto olisi riitauttanut vuoden 1873 tutkimusta.

Koska rabbien mielipiteitä ei ole säilynyt jälkipolville, tai ehkä tuolloin järjestäytymätön rabbinaatti ei edes reagoinut tutkimukseen ja kuolemantapauksiin, juutalainen lehdistö oli vastuussa siitä, että kuului kirkkain äänin vaatimus ympärileikkauksen uudistamisesta ja valvonnasta.53 The Jewish Messenger erottui muista samanaikaisista englantilaisista juutalaisista aikakauslehdistä, sillä se teki tutkimusta tunnetuksi julkaisemalla kolme mielipideartikkelia vuoden 1873 tutkimuksesta.