Vuonna 1960 fakta ja fiktio törmäisivät toisiinsa, kun Anita Ekbergistä, Fellinin paparazzien jahtaamaa tähteä esittävästä vaaleasta valkokankaan seireenistä, tuli tosielämän kohde. Quinto nappasi hänet suutelemassa naimisissa olevaa elokuvatuottajaa roomalaisessa yökerhossa ja – todellisena paparazzona – ei pysähtynyt siihen, vaan seurasi Ekbergiä takaisin hänen ovelleen varhain aamulla. Hän pysähtyi vasta, kun Ekberg ilmestyi kotoaan jousi ja nuoli kädessään ja ampui häntä käteen, ja tämä vaihtokauppa nousi kokonaan otsikoihin.

Aikanaan juuri nämä salamyhkäiset ja yhä skandaalimaisemmat kuvat nousivat etusivuille. Takaa-ajon jännitys ei enää riittänyt, julkaisujen myymiseen tarvittiin skuuppia; oikean kuvan saaminen oli kallista bisnestä. Paparazzikuvaus muuttui saalistushenkiseksi käytännöksi, ja aggressiivinen tunkeutuminen parhaan kuvan saamiseksi oli käytännöllisesti katsoen välttämättömyys. Paparazzin käsite sai oman identiteettinsä, laumoittain liikkuvien julkkisvalokuvaajien laumat, ja heidän pahaa-aavistamattomista julkkiskohteistaan tuli jopa organisoitujen valokuvausten ravintoa. Näyttelyssä on mukana Ellen von Unwethin valepaparazzikuvia Q-lehdelle vuodelta 2003, joissa vihainen David Bowie nostaa kätensä kameraa kohti, ja pilkallinen Kate Moss puristuu kädestä kiinni suojellakseen itseään linssiltä. Taiteilija Alison Jackson on myös esimerkki siitä, miten myytti on mennyt vielä pidemmälle, sillä hänen väärennetyt paparazzikuvansa rakentavat valheellisia todellisuuksia kuuluisista henkilöistä, kuten Marilyn Monroesta ja prinsessa Dianasta. Valitettavasti valeuutisten aikakaudella tämänkaltainen kuvamanipulaatio ei ole enää pelkästään taiteellisen ilmaisun aluetta, vaan se on korvaamassa itse aitoja kuvia. La Dolce Vitan päivät saattavat olla ohi, mutta kuten nämä kuvat osoittavat, niiden laittoman kauneuden riemu on yhä olemassa.