Onko Scott Peterson syytön? Osa 1

Vaikka otetaankin huomioon, oliko ohjelman tekijöillä tarkoitus saada Peterson näyttämään syyttömältä, uusien todisteiden – todellisten todisteiden -, joita Kalifornian liittovaltion tuomioistuin nyt käsittelee, pitäisi saada kaikki ennakkoluulottomat ihmiset kyseenalaistamaan todisteet, joiden perusteella Peterson alun perin tuomittiin. Enkä reagoi pelkästään dokumenttisarjassa esitettyyn provosoivaan todisteiden uudelleentarkasteluun, vaan olen lukenut myös oikeudenkäyntiasiakirjat.

Uudet todisteet esittävät vakuuttavia todisteita siitä, että lukuisat silminnäkijät näkivät Lacin elossa ja ulkoiluttamassa perheen koiraa – sen jälkeen, kun Scott Peterson oli lähtenyt kotoaan päiväksi pysähtyäkseen töihin ja kalastaakseen sen jälkeen San Franciscon lahdella (mikä, jos se pitää paikkansa, heikentää täysin osavaltion todisteita häntä vastaan). Todisteet viittaavat myös siihen, että Laci kohtasi kävelyltä palattuaan hämäräperäisiä tyyppejä, jotka murtautuivat Petersonien taloa vastapäätä olevaan taloon, ja että tämä välikohtaus käynnisti tapahtumaketjun, joka todennäköisesti johti hänen murhaansa. Ja tämä on vain jäävuoren huippu.

Mutta riippumatta siitä, vakuuttaako dokumenttisarja sinut Petersonin syyttömyydestä, se on kiehtova tapaustutkimus inhimillisistä heikkouksista – psykologisista puutteista – jotka usein aiheuttavat rikostutkinnan epäonnistumisen. Kirjoitin äskettäin näistä psykologisista ansoista uudessa kirjassani Blind Injustice: A Former Prosecutor Exposes the Psychology and Politics of Wrongful Convictions.

Kirjassa keskityn omiin tapauksiini vuosilta, jotka vietin syyttäjänä, ja sittemmin viime aikoina syyttömyysasianajajana Ohiossa toimivassa Innocence Project -järjestössä (joka on nyt vapauttanut 25 syytöntä ihmistä, jotka istuivat 471 vuotta vankilassa rikoksista, joita he eivät olleet tehneet). Sovellan psykologian periaatteita myös Netflixin Making a Murderer -dokumenttisarjassa kuvattuun poliisitutkintaan. Toivon, että Laci Petersonin murha olisi julkaistu, kun vielä kirjoitin Blind Injusticea, koska siinä todella tuodaan esiin joitakin näistä psykologisista kysymyksistä paremmin kuin missään muussa tv-sarjassa tai elokuvassa viime aikoina.

Ensiksikin Scott Peterson tuomittiin ensisijaisesti niin sanottujen ”käytöstapatodisteiden” perusteella. Peterson vaikutti kiistatta ”etäiseltä” ja ”tunteettomalta” ellei jopa ylimieliseltä, kun paparazzit ottivat hänet kameraan tutkinnan aikana ja sitten oikeudenkäynnissä. Tämä sai Amerikan kuuluisimman syyttäjä-journalistin Nancy Gracen saarnaamaan lähes joka ilta, että Peterson ”valehteli” ja ”salasi jotain” ja oli siksi syyllinen. Ja valamiehet sanoivat oikeudenkäynnin jälkeen, että Petersonin säälimätön käytös oli ehkä ratkaisevin tekijä, joka sai heidät tuomitsemaan hänet ja lähettämään hänet kuolemaan.

Viime vuosina syyttömyysliike on paljastanut yli 2 000 väärää tuomiota Amerikassa, ja määrä kasvaa noin kolmella viikossa. Ja jos olemme oppineet jotain tästä liikkeestä, niin sen, että vastoin yleistä uskomusta ihmiset ovat todella huonoja – todella, todella huonoja – päättelemään, milloin joku toinen puhuu totta vai valehtelee.

Vaikka intuitiomme sanookin meille, käytöstodisteet eivät vain merkitse niin paljon, eikä niitä voi viedä pankkiin. Ja sen ovat todistaneet paitsi tuhannet syyttömät, jotka on tuomittu väärin perustein sen jälkeen, kun poliisi tai valamiehistö ei uskonut heitä ja luuli heidän käytöksensä viittaavan syyllisyyteen, myös kliiniset tutkimukset.

Kuten korostan teoksessa Blind Injustice, tutkimus toisensa jälkeen osoittaa, että pystymme noin 54 prosentin tarkkuudella päättelemään totuuden jonkun käytöksen perusteella. Tuskin paremmin kuin kolikon heitto. Eivätkä poliisit pärjää yhtään paremmin. Asiat, joiden meille on kerrottu kertovan epärehellisyydestä ja syyllisyydestä, kuten etäinen tai tunteeton esiintyminen tai katsekontaktin puuttuminen, eivät itse asiassa ole hyviä barometrejä. Kollektiiviseen psyykeemme on juurtunut uskomus, että ihmiset ovat hyviä valheenpaljastajia. Todellisuudessa se on kuitenkin pelkkää kansanperinnettä – vanhentunutta pop-psykologiaa.

Katsokaa alla oleva lyhyt video johtavalta psykologilta, jos haluatte lisätietoja ihmisen valheenpaljastuskyvystä ja käyttäytymistodisteista:

Olemassa on tosiaankin tapaus toisensa jälkeen tapauksia, joissa syytetyt tuomittiin Petersonin kaltaisista syistä – he vaikuttivat ”liian tunteettomilta” tai ”aivan liian etäisiltä” – mutta myöhemmin todistettiin yksiselitteisesti syyttömiksi. Esittelen yksityiskohtaisesti monia näistä tapauksista kirjassani Blind Injustice, kuten teksasilaisen Michael Mortonin, joka vietti 25 vuotta vankilassa vaimonsa murhasta ennen kuin DNA-testi osoitti hänen syyttömyytensä lopullisesti. Morton vaikutti Petersonin tavoin tunteettomalta, ellei jopa ylimieliseltä, mutta hän nukkui edelleen pariskunnan sängyssä, jossa vaimo murhattiin, myös ensimmäisenä yönä sen jälkeen, kun vaimo oli lyöty kuoliaaksi juuri tuolla patjalla. Hän teki myös muita outoja asioita, kuten niitti kaikki vaimonsa rakkaat kukat hautajaisten aamuna. Nämä teot vaikuttivat tunteettomilta, ja yhdessä hänen etäisen käytöksensä kanssa ne vakuuttivat poliisin, yleisön ja valamiehistön siitä, että hän oli selvästi syyllinen. Mortonin tapaus muistuttaa kauhistuttavan paljon Petersonin tapausta, paitsi että Petersonilla ei ole sitä onnea, että hänellä ei ole DNA-todisteita, jotka voitaisiin testata vuosia myöhemmin.

Ja sitten on tapauksia, joissa kaikki jengasivat syyttömän henkilön kimppuun, koska hänen surunsa oli niin käsin kosketeltavissa, että se leimattiin ”yliampuvaksi” ja ”lavastetuksi”. Kun on kyse jostain niinkin subjektiivisesta asiasta kuin käytösnäyttö, on kirottu jos tekee, kirottu jos ei tee.

Esimielisille reaktioille on myös muita viattomia selityksiä. Jotkut ihmiset, jotka menettävät läheisensä, eivät ehkä yksinkertaisesti ole siitä niin järkyttyneitä kuin voisi olettaa. Ehkä tunteet puolisoa kohtaan olivat hiipuneet, joten äkillinen menetys oli hämmentävä ja aiheutti etäisen, tunteettoman ulkoisen olemuksen. Vaikka välinpitämätön reaktio näissä olosuhteissa onkin tunteeton, se ei ole sama kuin syyllisyys.

Kaikki reagoivat traagisiin tilanteisiin eri tavalla. Onneksi hyvin harva meistä on kokenut trauman siitä, että läheinen on murhattu. Jotkut ihmiset vaikuttavat etäisiltä tai tunteettomilta, koska he ovat shokissa tai kieltävät sen. Jotkut ihmiset sekoavat. Oletus siitä, että on olemassa ”sopiva” tai ”normaali” tapa toimia tuntemattomassa traumaattisessa tilanteessa ja että ne, jotka eivät reagoi näin, ovat todennäköisesti syyllisiä, on yksinkertaisesti huonoa psykologiaa ja huonoa lainsäädäntöä.

Riippumatta siitä, onko Peterson itse asiassa syytön vai syyllinen, on selvää, että kaikki – poliisi, yleisö, media ja viime kädessä valamiehistö – antoivat aivan liikaa painoarvoa hänen käytökselleen. Vaikka käytöstapatodisteita ei voi jättää huomiotta, niitä pitäisi käyttää varoen ja antaa niille asianmukainen painoarvo nykyaikaisen psykologisen ymmärryksen valossa. Muuten se on kuin hännän heiluttaminen koiraa. Kuten Petersonin asianajaja Mark Geragos sanoo kirjassaan The Murder of Laci Peterson: ”Surua varten ei ole olemassa pelikirjaa.”

Jatkojutuissa jatkan keskustelua Laci Petersonin murhasta poliisin tunnelinäkemyksen psykologisten ilmiöiden (osa 2) ja oikeuslääketieteen vahvistusvinoumien (osa 3) osalta.