Pohjoisen orjuuden vastustajat tulkitsivat ja analysoivat perustuslain jokaista kohtaa niin mielikuvituksellisesti kuin mahdollista pyrkien vähentämään orjuutta kannattavia argumentteja ja korostaen samalla jokaista säännöstä ja jokaista lauseketta, jota voitiin käyttää vapauden puolesta. He sanoivat, että kongressilla oli ainoa perustuslaillinen valta kieltää orjuus alueilla ja että sillä oli jopa velvollisuus tehdä niin. Se saattoi myös tukahduttaa rannikon orjakaupan ja lakkauttaa orjuuden District of Columbiassa. He väittivät, että monet perustuslain osat toimivat orjuutta vastaan. Esimerkiksi viidennessä lisäyksessä julistettiin, että keneltäkään ei voitaisi riistää vapautta ilman asianmukaista oikeudenkäyntiä, mitä pohjoisen orjuuden vastustajat pystyivät käyttämään estääkseen pakenevia orjia koskevien lakien täytäntöönpanon. He korostivat, että perustuslain johdanto-osassa annettiin liittovaltion hallitukselle valta ”turvata vapauden siunaukset” ja että neljännessä lisäyksessä taattiin ihmisten oikeus olla turvassa kohtuuttomilta takavarikoilta. Pohjoisen orjuuden vastustajat väittivät, että IV artiklan 2 jaksossa mainitut kansalaisten erioikeudet ja vapaudet olivat peräisin liittovaltion perustuslaista, eivät osavaltioiden perustuslaeista, ja näin ollen pohjoisten osavaltioiden mustilla kansalaisilla oli perustuslain mukaan oikeus liikkua vapaasti osavaltiosta toiseen. He vetosivat jopa kongressin sotatoimivaltuuksiin ja IV artiklan 4 pykälään sisältyvään liittovaltion takuuseen tasavaltalaisesta hallitusmuodosta jokaiselle osavaltiolle uhatakseen orjuutta osavaltioissa. Jos orjavaltiot joskus irtautuisivat, varoittivat orjuuden vastustajat pohjoisessa, ne menettäisivät perustuslailliset oikeutensa, eivätkä vapaat osavaltiot olisi enää velvollisia panemaan täytäntöön pakenevia orjia koskevaa lauseketta.

Pikkuhiljaa orjuuden vastustajat keräsivät erilaisia tekstuaalisia suojakeinoja vapauden ja orjuuden rajoittamisen puolesta. Sitten he alkoivat siirtyä perustuslain tekstiä pidemmälle vedoten sen henkeen, joka heidän mukaansa oli peräisin pääasiassa itsenäisyysjulistuksesta ja sen innoittavasta sitoutumisesta tasa-arvoon. 1850-luvulle tultaessa pohjoisen orjuuden vastustajat olivat luoneet vahvan perustan orjuuden vastaiselle perustuslaillisuudelle. He olivat luoneet ”perustuslain, joka teki vapaudesta säännön ja orjuudesta poikkeuksen.”

Republikaanisesta puolueesta tuli tämän orjuudenvastaisen perustuslaillisuuden poliittinen ruumiillistuma, ja Abraham Lincoln oli sen kaunopuheisin puolestapuhuja. Etelän orjanomistajat pelkäsivät Lincolnia ja republikaaneja niin paljon, että pelkästään hänen valintansa presidentiksi marraskuussa 1860 sai monet orjavaltiot irtautumaan välittömästi. Helmikuun 1. päivään 1861 mennessä, jo ennen Lincolnin virkaanastumista maaliskuussa, seitsemän osavaltiota oli muodostanut Konfederaation. Neljä muuta liittyi huhtikuun ja kesäkuun 1861 välisenä aikana.

Lincoln vihasi orjuutta yhtä paljon kuin kuka tahansa abolitionisti, mutta kunnianhimoisena ja herkkähipiäisenä poliitikkona radikaalisti demokraattisessa yhteiskunnassa hän ei voinut jättää huomiotta pohjoisen yhteiskunnan moninaisten osatekijöiden tunteita. Hän uskoi lakiin ja järjestykseen sekä perustuslakiin; ja näin ollen perustuslain monitulkintaisuuden vuoksi hänen oli kuljettava hyvin ”kieroa polkua” pitkin saavuttaakseen haluamansa orjuuden lopullisen hävittämisen. Kaikista Lincolnin ja hänen puolueensa noudattamista takapajuisista ja mutkikkaista reiteistä huolimatta he eivät kuitenkaan koskaan hylänneet edellisen puolen vuosisadan aikana kehittyneen orjuudenvastaisen perustuslaillisuuden keskeisiä periaatteita.

Kaikkien kiemuroidensa ja käänteittensä läpi Lincoln piti tiukasti kiinni vakaumuksestaan, jonka mukaan perustuslain ohjaava henki oli ihmisten perustavanlaatuisen yhdenvertaisuuden periaate, joka oli julistettu itsenäisyysjulistuksessa. Näin ollen, kirjoittaa Oakes, ”Lincolnin oli yhä vaikeampi erottaa orjuuden vastustaminen perusluonteisesta sitoutumisestaan valkoisten ja mustien perustavanlaatuiseen tasa-arvoon”. Koska hän ymmärsi, että rotusyrjintä oli todellisuudessa keino tukea orjuutta, hän siirtyi kohti todellista rotujen välistä tasa-arvoa kannattavaa kantaa. Lopulta, Oakes huomauttaa, ”Lincolnista tuli ensimmäinen presidentti, joka kannatti julkisesti mustien miesten äänioikeutta.”