Tämän vuoden palkintokauden käynnistyessä saattaa vaikuttaa siltä, että valkokankaalla tapahtuva edustus alkaa vihdoin heijastaa niitä erilaisia kasvoja ja ääniä, jotka muodostavat monimuotoisen yhteiskuntamme.
Vaikka se tuntuukin oikeutetusti nykyajan pisteet, on myös tärkeää katsoa taaksepäin ja muistaa aiempien sukupolvien yksilöitä, jotka avasivat oven. Hollywoodin menneisyyttä tutkittaessa realismin jälkien etsiminen voi joskus osoittautua vaikeaksi. On kuitenkin eräs televisiosarja, joka ei ole poistunut radioaalloista ja amerikkalaisesta ajan hengestä sen jälkeen, kun se sai ensi-iltansa lähes seitsemän vuosikymmentä sitten, ja sen vaikutus on ulottunut viihdearvoa pidemmälle.
90-luvulla New Yorkissa kasvaneena lapsena altistumiseni moninaisuudelle televisiossa johtui suurelta osin siitä, että katsoin perheeni kanssa Nick At Nite -ohjelmasta katsomassa televisiosarjaa I Love Lucy. Punaverinen (ja -päinen) amerikkalainen Lucille Ball ja hänen kuubalaissiirtolainen aviomiehensä Desi Arnaz eivät ainoastaan olleet vallankumouksellisia 1950-luvun yhteiskunnassa, vaan heidän perintönsä säilyi tärkeänä omalle kasvatukselleni neljä vuosikymmentä myöhemmin.
Lucy ja Rickyn newyorkilainen kotitalous ei ollut erilainen kuin omani. Minutkin kasvattivat valkoinen äiti ja tummaihoinen isä, jolla oli aksentti ja joka lausui sanoja väärin. ”Olen aivan kuin pikku-Ricky!”, huusin vanhemmilleni television ollessa päällä. Pyysin jopa, että he ostaisivat minulle klipsillä kiinnitettävän rusetin, jotta voisin kulkea ympäri taloa hänen näköisenään.
Vaikka isäni oli intialainen maahanmuuttaja ja äitini oli puertoricolaista ja italialaista syntyperää, ajatus siitä, että kuuluin Ricardojen kaltaiseen maistuvaan, monikansalliseen kotitalouteen, antoi minulle syyn tuntea ylpeyttä omasta seka-identiteetistäni.
Jopa heidän läheinen ystävyytensä vanhemman pariskunnan Fred ja Ethel Mertzin kanssa tuntui vahvistukselta sille, että yleisön oli hyväksyttävä Lucyn ja Rickyn avioliitto.
Mikäli he hyväksyivät sen, ehkä muukin maa voisi hyväksyä sen. Perheessäni tunsin itseni usein ulkopuoliseksi valkoisessa esikaupunkialueellamme. Lohduttauduin kuitenkin uskomalla, että naapurini voisivat olla yhtä hyväksyviä kuin Mertzit, ja solmin ystävyyssuhteita vanhempien asukkaiden kanssa lausumalla I Love Lucy -jaksoissa kuulemiani vitsejä. He pitivät minua ihastuttavana, aivan kuten Little Rickyä.
Nykyään pidämme sarjaa itsestäänselvyytenä, ikään kuin Desi Arnaz olisi ollut itsestäänselvyys Lucille Ballin vastanäyttelijäksi. Mutta vuonna 1950 Ball taisteli saadakseen Arnazin, oikean elämänsä aviomiehensä, näyttelemään kuvitteellisen puolisonsa roolia I Love Lucy -ohjelmassa, joka oli televisiosovitus hänen suositusta radio-ohjelmastaan My Favorite Husband, korvaten näyttelijä Richard Denningin, joka äänesti Ballin aviomiestä radiossa. Ball vaati Arnazin valintaa tai hän ei tekisi sarjaa ollenkaan.
Aluksi CBS suhtautui Arnazin valintaan huolestuneesti, koska se ei uskonut yleisön uskovan, että valkoinen amerikkalainen nainen menisi naimisiin latinalaisamerikkalaisen maahanmuuttajan kanssa. Ball käytti tähtiasemaansa vaatiakseen, että Arnaz valitaan hänen aviomiehekseen. Saadakseen johtajat vakuuttuneiksi hän ja Arnaz yhdessä käsikirjoittaja/tuottaja Jess Oppenheimerin kanssa loivat show’sta näyttämöversion ja esittivät sen livenä yleisön edessä paikallisessa teatterissa.
Palaute oli erinomaista, eikä CBS:llä ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa periksi. Show sai ensi-iltansa lokakuussa 1951, ja siitä tuli aikansa ja sen jälkeenkin suurin hitti. Vastareaktioita tai vastalauseita ei ollut – vain rakkautta.
Arnaz osoitti tietysti arvonsa. Kokenut viihdyttäjä ja taitava koomikko itsekin, hän lisäsi Ricky Ricardoon oman tyylinsä ja vitsikkyytensä sekä kuubalaisen identiteettinsä.
Artzin ei-amerikkalaisuuden pilkkaaminen oli osa yleisön pään sisällä mahdollisesti vallinneiden ennakkoluulojen purkamista. Arnaz ei ollut vain lahjakas, vaan hän oli myös tekninen velho, jonka ansioksi luodaan monikameratuotanto, jota komediasarjat käyttävät vielä nykyäänkin, sekä filmin käyttäminen kineskoopin sijasta – syy siihen, miksi I Love Lucy näyttää kristallinkirkkaalta vielä tänäkin päivänä.
Sarjan aikana ja sen valmistumisen jälkeen Ball ja Arnaz näyttelivät kahdessa elokuvassa yhdessä (The Long, Long Trailer ja Forever, Darling), perustivat mahtiyhtiön Desilu Productionsin, ostivat RKO Studiosin, hakivat avioeroa, Ball osti Arnazin ulos, ja nämä kaksi tuottivat yksitellen lisää sisältöä amerikkalaisille katsojille; mutta ei mitään läheskään yhtä mieleenpainuvaa kuin I Love Lucy.”
Viitisenkymmenen vuoden kuluttua amerikkalaiset kotitaloudet ovat tulleet monimuotoisemmiksi, mutta silti todellisuus ei heijasta ruuduillamme esiteltyjä henkilöitä. Viimeisimmässä U.S. Census Bureaun raportissa todetaan, että ”seitsemän erilaista interracial/interetnistä aviopariyhdistelmää muodostavat 95,1 prosenttia kaikista tällaisista aviopareista. Suurin näistä on ei-hispanistiset valkoiset, jotka ovat naimisissa latinalaisamerikkalaisten kanssa, mikä lisääntyi 43,2 prosentissa piirikunnista.”
Olen kiitollinen siitä, että I Love Lucy on tehnyt pysyvän vaikutuksen käsitykseeni amerikkalaisesta perheestä, mutta toivon, että kun minulla on omia lapsia, voin näyttää heille muitakin esimerkkejä nykyaikaisesta perheestä kuin pelkän Modern Familyn.

Raj Tawney on newyorkilainen toimittaja, joka on viime aikoina kirjoittanut New York Daily Newsille, Newsdaylle, Miami Heraldille, The Desert Sunille, The Huffington Postille, Long Island Pressille ja Mediumille. Hän kirjoittaa pääasiassa historiasta, kulttuurista, ihmisistä ja ihmissuhteista.