Hei kaikki, tiedän että tämä kuulostaa vähän vitsiltä, mutta sotkuisuuteni on mennyt siihen pisteeseen, että se alkaa vaikuttaa elämääni.
Olen aina ollut epäsiisti, siitä asti kun muistan, kaikkialla missä olen ollut on ollut sotkuista. Yksi varhaisimmista muistoistani on alakoulun opettaja, joka moitti minua siitä, että levitin maaleja kaikkialle ja minua moitittiin siitä, että läikytin jauhoja keittiöhuoneen lattialle. En edes tajunnut, että minulla oli.
Olen nyt 27-vuotias, ja minne tahansa menenkin, sotken. Poikaystäväni on sanonut minulle, että koska olen niin epäsiisti, hän ei koskaan muuttaisi kanssani yhteen ja se sattuu vähän.
Jos keitän kahvia töissä jossakin tilassa, joku tulee paikalle jo keittäessäni kahvia, ennen kuin ehdin siivota ja alkaa pyyhkimään sokeria ja sulkemaan kaikkia kanistereita, ja se saa minut vihaiseksi. Jopa paras ystäväni on sanonut minulle, ettei hän koskaan asuisi kanssani siivoamiseni takia. Se on aina ollut vitsi, ja olen aina nauranut sille sarkastisilla kommenteilla ja sutkautuksilla ja näytellyt sitä joskus koomisen vaikutuksen vuoksi, mutta todellisuudessa se todella huolestuttaa ja nolostuttaa minua, ja haluan vain olla kuin kaikki muutkin.
Äitini on melko sotkuinen, mutta hän vetää rajan siihen, millaista sotkua teen, hän sanoo, että kun istun liassa ja liassa, se on enemmän kuin sotku. Hän sanoo aina etten koskaan saa kivaa taloa ja elän kuin sika ja haluan kivoja tavaroita mutta jotenkin tavarani menevät aina sekaisin ja sotkuisiksi ja epäsiisteiksi. Kun katson nyt alaspäin, huoneeni matto on likainen – en tiedä miten edes, en tiedä miksi se on niin likainen. Jos syön, lattialla on murusia, jos tupakoin, tuhka ei ole tuhkakupissa, jos juon, muki tippuu, jos nousen kylpyammeesta, lattia on likainen.
Äiti sanoo, että olen ”ihan kuin isäni”, jolle olen aina nauranut, mutta luulen, että olen. isälläni oli tapana sotkea joka paikkaan, jos hän istui tuolille, hän onnistui läikyttämään teensä, tiputtamaan tuhkan siihen tai tupakkaa kaikkialle. Kun menimme ulos syömään, kastiketta roiskui ympäri pöytää. Jos hänellä oli uusi kello, se oli päivässä pilalla tai naarmuuntunut, hän rikkoi jatkuvasti silmälasejaan tai istui niiden päälle tai naarmutti niitä ja hänen autonsa oli kuin kaatopaikka.
En osaa selittää sitä, enkä tiedä miksi olen sellainen. Ihmettelen jopa itseäni. menen jonkun kotiin ja istun sängylle tai jotain ja katson laukkuuni. nousen ylös ja joku sanoo ” olet sotkenut sängyn, katso! olet pudottanut tavaroita laukustasi ja kenkäsi ovat lattialla, olet tallonut likaa!” mutta minulle en edes huomaa sen tapahtuneen. Tuntuu että se on jotain mun aivoissa, en osaa näköjään tehdä, nähdä tai toimia niin kuin muiden ihmisten pitää.
En ymmärrä ihmisiä jotka ovat todella siistejä ja siistejä, se on varmaan niin että he ajattelevat siivoamista koko ajan, minusta tuntuu että sen pitää olla aina etualalla heidän mielessään. Huomaan suuttuvani ihmisille, jotka arvostelevat siivoamistani. Jos ajattelen taaksepäin, joskus isäni suuttui ja pakotti minut siivoamaan, ja yhdistän siivoamisen siihen, että minut ehkä pakotettiin siivoamaan, ja suutuin siitä, että isäni haukkui minut, vaikka hän oli itsekin sotkuinen. Entinen poikaystäväni käski minua muuttumaan, kun asuimme yhdessä, ja minä yritin, mutta en pystynyt tekemään sitä tarpeeksi hyvin, sotkua oli edelleen kaikkialla, ja hän alkoi huutaa minulle siitä, ja minusta tuli aggressiivinen takaisin, koska yritin, mutta minusta se oli todella turhauttavaa. Vaikka siivosin, tein sen väärin tai yritin siivota maton sienellä, ja lopputulos oli vielä pahempi. Olen todella kömpelö. Toivon, etten olisi sellainen, mutta olen.
minusta on tosi vaikea siivota jälkiäni, ja vaikka yrittäisin keskittyä siivoamiseen tai jonkin asian puhtaana pitämiseen, minuutteja myöhemmin se on taas sotkun peitossa, tai jokin toinen alue on sotkuinen. Olen tyytymätön siihen millainen olen, mutta en tiedä miten muuttua ja minua järkyttää ajatella, että ihmiset jotka rakastavat minua eivät edes asuisi kanssani. Mitä voin tehdä?