Nykyfilosofia

…filosofin päivä yksittäisenä ajattelijana – lahjakkaana amatöörinä, jolla on omintakeinen sanoma – on käytännössä ohi.

– Nicholas Rescher, ”American Philosophy Today”, Review of Metaphysics 46 (4)

ProcessEdit

Professionalisoituminen on sosiaalinen prosessi, jonka avulla mikä tahansa ammatti tai ammatti luo ryhmän käyttäytymisnormit, hyväksyttävät kelpoisuusvaatimukset ammattikunnan jäsenyydelle, ammattielimen tai -yhdistyksen, jonka tehtävänä on valvoa ammattikunnan jäsenten käytöstapoja, ja jonkinasteisen rajanvedon ammattitaitoisten ja epäpätevien amatöörien välillä. Ammattikunnaksi muuttuminen tuo mukanaan monia hienovaraisia muutoksia tutkimusalalle, mutta yksi helpommin tunnistettava ammattimaistumisen osatekijä on ”kirjan” merkityksen väheneminen alalle: ”tutkimuskommunikaatiot alkavat muuttua tavoilla, joiden nykyaikaiset lopputuotteet ovat kaikille ilmeisiä ja monille ahdistavia. Enää tutkimukset eivät yleensä ruumiillistu kirjoihin, jotka on osoitettu kaikille, jotka saattavat olla kiinnostuneita alan aiheesta. Sen sijaan ne ilmestyvät yleensä lyhyinä artikkeleina, jotka on osoitettu vain ammattikollegoille, miehille, joiden tietämyksen yhteisestä paradigmasta voidaan olettaa olevan olemassa ja jotka osoittautuvat ainoiksi, jotka pystyvät lukemaan heille osoitetut kirjoitukset.” Filosofia kävi läpi tämän prosessin 1800-luvun loppupuolella, ja se on yksi länsimaisen filosofian nykyfilosofian aikakauden keskeisistä tunnusmerkeistä.

Saksa oli ensimmäinen maa, jossa filosofia ammattimaistui. Vuoden 1817 lopulla Hegel oli ensimmäinen filosofi, jonka valtio, nimittäin Preussin opetusministeri, nimitti professoriksi Napoleonin uudistuksen seurauksena Preussissa. Yhdysvalloissa ammattimaistuminen sai alkunsa amerikkalaisen korkeakoulujärjestelmän uudistuksista, jotka perustuivat pitkälti saksalaiseen malliin. James Campbell kuvaa filosofian ammattimaistumista Amerikassa seuraavasti:

Luettelo konkreettisista muutoksista on melko lyhyt, mutta tuloksena ollut muutos on lähes täydellinen. Professori ei enää voinut toimia uskon puolustajana tai totuuden selittäjänä. Uuden filosofin oli oltava tutkimusten johtaja ja tulosten julkistelija. Tämä muutos kävi ilmeiseksi, kun sertifioidut (usein saksalaisten sertifioimat) filosofian tohtorit korvasivat teologian tutkinnon suorittaneet ja papit filosofian luokkahuoneessa. Ajanjakso siitä, kun lähes kenelläkään ei ollut tohtorin tutkintoa, siihen, kun lähes kaikilla oli, oli hyvin lyhyt. Tohtorintutkinto oli lisäksi enemmän kuin lupa opettaa: se oli todistus siitä, että tuleva filosofianopettaja oli hyvin, joskin suppeasti, koulutettu ja valmis ryhtymään itsenäiseen työhön akateemisen filosofian nyt erikoistuneella ja rajatulla alalla. Nämä uudet filosofit toimivat itsenäisillä filosofian laitoksilla He tekivät todellista tulosta tutkimustyössään ja loivat filosofisen teoksen, joka on keskeinen osa tutkimustamme vielä nykyäänkin. Nämä uudet filosofit asettivat myös omat vaatimuksensa menestykselle ja julkaisivat tuolloin perustetuissa tunnustetuissa filosofian alan elimissä: The Monist (1890), The International Journal of Ethics (1890), The Philosophical Review (1892) ja The Journal of Philosophy, Psychology, and Scientific Methods (1904). Ja tietysti nämä filosofit ryhmittyivät yhdistyksiksi – American Psychological Association (1892), Western Philosophical Association (1900) ja American Philosophical Association (1900) – vakiinnuttaakseen akateemista asemaansa ja edistääkseen filosofista työtään.

Professionalisoituminen Englannissa oli samalla tavoin sidoksissa korkeakoulutuksen kehitykseen. Denys Leighton käsittelee T.H. Greeniä käsittelevässä teoksessaan näitä muutoksia brittiläisessä filosofiassa ja Greenin väitettä Britannian ensimmäisestä ammattimaisesta akateemisesta filosofista:

Henry Sidgwick määritteli anteliaana eleenä Greenin Britannian ensimmäiseksi ammattimaiseksi akateemiseksi filosofiksi. Sidgwickin mielipiteen voi toki kyseenalaistaa: William Hamilton, J.F. Ferrier ja Sidgwick itse ovat ehdokkaita tuosta kunniasta. Ei kuitenkaan ole epäilystäkään siitä, että Millin kuoleman (1873) ja G. E. Mooren Principia Ethican (1903) julkaisemisen välisenä aikana Britannian filosofian ammattikunta muuttui ja että Green oli osittain vastuussa tästä muutoksesta. Bentham, Mills, Carlyle, Coleridge, Spencer sekä monet muut 1800-luvun vakavasti otettavat filosofiset ajattelijat olivat kirjallisuuden miehiä, hallintovirkamiehiä, aktiivisia poliitikkoja, elättäviä pappeja, mutta eivät akateemikkoja. Green auttoi erottamaan filosofisten ja kirjallisten ja historiallisten tekstien tutkimuksen toisistaan, ja luomalla filosofian opetussuunnitelman Oxfordiin hän loi myös perusteet koulutetuille filosofian opettajille. Kun Green aloitti akateemisen uransa, suuri osa vakavasti otettavista filosofisia aiheita käsittelevistä kirjoituksista julkaistiin mielipidelehdissä, jotka oli omistettu laajalle kirjolle (harvoin ”puhtaalle” filosofialle). Hän auttoi filosofisen kirjoittamisen ammattimaistamisessa kannustamalla erikoistuneita aikakauslehtiä, kuten ’Academy’ ja ’Mind’, joiden oli määrä toimia tieteellisen tutkimuksen tulosten julkaisupaikkoina.

Filosofian ammattimaistumisen lopputulos on merkinnyt sitä, että alalla tehtävää työtä tekevät nykyään lähes yksinomaan alan tohtorintutkinnon suorittaneet yliopisto-opettajat, jotka julkaisevat korkeasti teknisissä, vertaisarvioiduissa lehdissä. Vaikka koko väestön keskuudessa on edelleen tavallista, että henkilöllä on joukko uskonnollisia, poliittisia tai filosofisia näkemyksiä, joita hän pitää ”filosofianaan”, nämä näkemykset ovat harvoin tietoisia tai yhteydessä ammatillisen filosofian alalla nykyään tehtävään työhön. Lisäksi toisin kuin monilla tieteenaloilla, joilla on syntynyt terve teollisuus kirjoja, lehtiä ja televisio-ohjelmia, joiden tarkoituksena on popularisoida tiedettä ja välittää tieteenalan teknisiä tuloksia suurelle yleisölle, ammattifilosofien teokset, jotka on suunnattu ammattikunnan ulkopuoliselle yleisölle, ovat edelleen harvinaisia. Filosofi Michael Sandelin kirja Justice: What’s the Right Thing to Do?” ja Harry Frankfurtin ”On Bullshit” ovat esimerkkejä teoksista, jotka ovat ammattifilosofien kirjoittamia, mutta jotka on suunnattu laajemmalle, ei-filosofien yleisölle ja jotka ovat lopulta suosittuja. Molemmista teoksista tuli New York Timesin bestsellereitä.

Ammattifilosofia nykyäänEdit

Pian perustamisensa jälkeen Länsifilosofinen yhdistys (Western Philosophical Association) ja osia Amerikan psykologiyhdistyksestä (American Psychological Association) yhdistyivät Amerikan filosofisen yhdistyksen (American Philosophical Association) kanssa muodostaen sen, mikä on nykyään tärkein filosofien ammatillinen järjestö Yhdysvalloissa: American Philosophical Association. Yhdistyksellä on kolme osastoa: Pacific, Central ja Eastern. Kukin jaosto järjestää vuosittain suuren konferenssin. Suurin näistä on Eastern Division Meeting, johon osallistuu yleensä noin 2 000 filosofia ja joka järjestetään joka joulukuu eri itärannikon kaupungissa. Eastern Division Meeting on myös Yhdysvaltojen suurin filosofian työpaikkojen rekrytointitapahtuma, johon lukuisat yliopistot lähettävät ryhmiä haastattelemaan hakijoita akateemisiin virkoihin. Monien muiden tehtäviensä ohella yhdistys vastaa monien alan huippupalkintojen hallinnoinnista. Esimerkiksi American Philosophical Associationin jaoston puheenjohtajuutta pidetään ammatillisena kunnianosoituksena, ja American Philosophical Associationin kirjapalkinto on yksi filosofian vanhimmista palkinnoista. Suurin akateeminen järjestö, joka on omistautunut nimenomaan mannermaisen filosofian tutkimuksen edistämiseen, on Society for Phenomenology and Existential Philosophy.

Tämän päivän ammattilehdistä voidaan todeta, että vuonna 2018 ammattifilosofeille tehdyssä kyselyssä heitä pyydettiin asettamaan paremmuusjärjestykseen laadukkaimmat englanninkieliset ”yleiset” filosofian aikakauslehdet, ja sen tuloksena saatiin seuraava 20 parhaan joukossa olevaa lehteä:

Keskeisesti mannermaisen filosofian osalta vuonna 2012 tehdyssä kyselyssä, johon osallistui enimmäkseen ammattifilosofeja, heitä pyydettiin asettamaan paremmuusjärjestykseen englanninkieliset ”mannermaisen perinteen” filosofialehdet. Luettelo kyselyn kuudesta parhaasta tuloksesta:

Filosofian dokumentaatiokeskus julkaisee hyvin tunnettua ”Directory of American Philosophers” -tietokirjaa, joka on vakiolähdeteos, josta löytyy tietoa filosofisesta toiminnasta Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Hakemisto julkaistaan joka toinen vuosi vuorotellen sen rinnakkaisteoksen ”International Directory of Philosophy and Philosophers” kanssa (ainoa toimitettu lähde, josta löytyy laajasti tietoa filosofisesta toiminnasta Afrikassa, Aasiassa, Australaasiassa, Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa).

2000-luvun alusta lähtien filosofit ovat havainneet myös blogien lisääntyvän hyödyntämisen ammatillisen tiedonvaihdon välineenä. Muutamia merkittäviä virstanpylväitä tässä kehityksessä ovat filosofi David Chalmersin aloittama filosofian blogien epävirallinen luettelointi, josta on sittemmin tullut ammattikunnan laajalti käyttämä resurssi, etiikkablogi PEA Soupin ja tunnetun Ethics-lehden välinen kumppanuus, jonka tarkoituksena on julkaista esillä olleita artikkeleja verkkokeskustelua varten blogissa, sekä What is it Like to be a Woman in Philosophy? kaltaisten blogien rooli, kun ne ovat tuoneet huomion kiinnittymiseen naisten kokemuksiin ammattikunnan parissa.