Nikolai II

Hallinto ja talous

Hallituskauden kymmenen ensimmäisen vuoden aikana teollinen kehitys jatkui nopeana, kun taas maanviljelys jäi jälkeen ja poliittinen järjestelmä pysyi samana. Hallinnon keskusjohdon puute – erityisesti pääministerin puuttuminen – tuntui vakavammin heikon Nikolain aikana kuin Aleksanteri III:n aikana. Koska keisari ei koordinoinut toimintaa, hallituksen eri osastot harjoittivat erillistä ja jopa ristiriitaista politiikkaa. Sisäministeriö edusti paternalistisia periaatteita. Maatalouden parantaminen ja talonpoikien suojelu olivat sen huolenaiheita: mikään muu viranomainen ei saanut sekaantua asiaan. Jos ministeriö ei halunnut tehdä muutoksia, kukaan muu ei saanut tehdä niitä. Tämän ajattelutavan seurauksena zemstvot, joista useilla oli suunnitelmia arvokkaista ei-poliittisista uudistuksista, jotka niiden oma henkilöstö olisi voinut toteuttaa paikallisesti, joutuivat jäämään ilman riittäviä tuloja ja sisäministeriön mustasukkaisuus esti niiden aloitteellisuuden. Ministeriön maatalouspolitiikka perustui kyläkunnan säilyttämiseen, jota se piti talonpoikaiskonservatismin linnakkeena.

Varainministeriö puolestaan vastusti kuntaa tehottomuuden lähteenä, joka esti yritteliäimpien maanviljelijöiden aloitekyvyn kehittymisen ja sitä kautta maataloustuotannon parantumisen. Valtiovarainministeriö tuki yleisesti ottaen yksilöllistä yrittäjyysaloitetta vastakohtana sisäasiainministeriön vanhanaikaiselle kollektivismille. Valtiovarainministeriön voidaan sanoa heijastaneen suunnilleen nousevan venäläisen liikemiesluokan pyrkimyksiä, sisäasiainministeriön taas byrokraattisen ja maanomistajaluokan pyrkimyksiä.

Tämän ajanjakson kyvykkäin valtiovarainministeri oli Sergei Juljevitš, kreivi Witte (1892-1903). Hänen virka-aikanaan Ukrainan metallurginen teollisuus edistyi nopeasti. Hän pystyi ottamaan käyttöön kultakannan vuonna 1897, ja tämä osoittautui kannustimeksi huomattavalle ulkomaisen pääoman virtaukselle Venäjän teollisuuteen. Näinä vuosina myös teollinen työväenluokka kasvoi nopeasti. Pietarissa järjestettiin useita suuria lakkoja vuosina 1896 ja 1897, ja jälkimmäisenä vuonna Witte otti käyttöön lain, jonka mukaan kaikkien päivätyöntekijöiden enimmäistyöaika oli 11 ja puoli tuntia ja kaikkien yötyötä tekevien 10 tuntia. Vuosina 1899-1903 Venäjän teollisuus kärsi lamasta, ja työttömyys kasvoi. Näissä oloissa työläiset eivät kyenneet saamaan työnantajilta uusia taloudellisia myönnytyksiä, mutta järjestettiin lukuisia lyhyitä poliittisia lakkoja ja katumielenosoituksia, joihin joissakin tapauksissa liittyi väkivaltaa.