Nevermind 25-vuotiaana: miten Nirvanan vuoden 1991 albumi muutti kulttuurimaisemaa

Mutta ne, jotka olivat olleet tuon vuoden Reading-festivaaleilla, puhuivat kiihkeämmin kuin kukaan muukaan kiihkeämmin eräästä Seattlessa toimivasta yhtyeestä, joka oli soittanut perjantaina iltapäivällä varhain indie-läpimurrosten Silverfishin ja Chapterhousen välissä. He kantoivat kokemusta mukanaan kuin jalokiveä levittäessään sanaa. Bändi oli Nirvana. Ja muutamassa viikossa he julkaisivat yhden kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmista ja myydyimmistä albumeista.

Viimeinen vuosi ilmestyi kauppoihin Isossa-Britanniassa neljäsosavuosisata vuotta sitten tänään. Sitä on myyty maailmanlaajuisesti 30 miljoonaa kappaletta, ja sen perintö on moninainen ja huimaava. Määritellessään ja sitten ylittäessään grunge-genren se muutti kulttuurimaisemaa ikuisiksi ajoiksi.

Musiikillisesti se teki tunnetuksi soundin ja DIY-estetiikan, jota ilman ei luultavasti olisi Arcade Firea tai Radioheadia, White Stripesia tai Wolf Alicea. Kulttuurisesti se hävitti eron undergroundin ja valtavirran välillä ja merkitsi raakaa loppua baby-boomer-ajalle. Esteettisesti se synnytti ”grungy”-muodin, joka on nykyään osa sanastoa, ja Nirvanan T-paita – keltainen logo ja hymynaama – on edelleen festivaalien suosikki muiden kuin vuonna 1991 syntyneiden keskuudessa. Kurt Cobain loi uuden, vaikkakin vastentahtoisen ikonin, jota palvotaan edelleen, 22 vuotta traagisen itsemurhansa jälkeen. Monin tavoin oli olemassa maailma ennen Nevermindiä ja maailma sen jälkeen.

Musiikkimaisema vuonna 1991 oli eriytynyt ja paikoin lohduton. Myydyimpiin esiintyjiin kuuluivat Phil Collins, Michael Bolton ja Simply Red. Mainstream-kitararockia hallitsi Bryan Adamsin ja Guns ’n’ Rosesin liukas tuotanto. Suurten ja riippumattomien levy-yhtiöiden välillä oli rautainen verho. Massive Attack ja Primal Scream, Teenage Fanclub ja My Bloody Valentine julkaisivat tuona vuonna uraauurtavia albumeita, mutta ne jäivät NME:n lukijoiden ja kapeakatseisten huolenaiheiden varjoon. Yksi bändi viestitti, että muutos oli ilmassa.

Maaliskuussa 1991 REM julkaisi Out of Timen, toisen albuminsa suurella levy-yhtiöllä. Losing My Religion -singlen massiivisen menestyksen ansiosta entiset indierakkaat sysättiin valtavirtaan ja heistä tuli MTV:n suosikkeja. He olivat laittaneet jalan oven väliin, jonka Nirvana pian räjäyttäisi auki.

Musiikin tavoin oli myös valtavirtaista ja maanalaista muotia. Vuonna 1990 muistan erään tapaamani tytön leimanneen minut ”vaihtoehtopukeutujaksi”. En tiennyt, mitä hän tarkoitti; univormuni, johon kuului Doc Martinsit, revityt farkut, isoisäpaita (alta) ja metsuripaita (päältä), vaikutti minusta ja ystävistäni normaalilta. Luulen, että se sopi heimomme estetiikkaan: anti-high street, rähjäinen, ei urheilija, piti musiikista. Mutta se ei todellakaan ollut valtavirtaa. Cobain, Krist Novoselic ja Dave Grohl olivat muuttamassa sitä.

Kolmikko, kaikki parikymppisiä, astui Sound City Studiosiin Van Nuysissa, Los Angelesissa, toukokuussa 1991. Cobain ja basisti Novoselic, vanhat ystävät Aberdeenista, Washingtonista, olivat perustaneet Nirvanan vuonna 1987. Rumpali Grohl liittyi mukaan vuonna 1990. Yhtye oli hiljattain jättänyt riippumattoman Sub Pop -levy-yhtiön ja tehnyt sopimuksen DGC Recordsin kanssa, joka oli suurlevy-yhtiö Geffen Recordsin tytäryhtiö. Seattlelainen Sub Pop oli lähes kokonaan vastuussa grunge-soundista, joka koostui likaisista ja viritetyistä kitaroista – jostain punkin, metallin ja shoegazen välimaastosta – joita säestivät synkän neuroottiset sanoitukset.

Edellisellä levyllään Bleach Nirvana nousi Seattlen näyttämöllä suuriksi nimiksi, mutta kamppaili laajemman tunnettuuden saamiseksi Seattlen ulkopuolella. Cobain oli kyllästynyt Sub Popiin ja halusi enemmän: hyvää levitystä, markkinointivoimaa ja suuren levy-yhtiön sopimuksen. Elämäkerran kirjoittajan Charles R Crossin mukaan siirtyminen indie-levy-yhtiöltä major-levy-yhtiölle oli ”peruste julkiselle hirttämiselle” paikallisen skenen keskuudessa, jossa kaupallisuuden tavoittelua pidettiin pettämisenä. Mutta jos Nirvana halusi irrottautua heidät synnyttäneestä skenestä, he tiesivät, että heidän seuraavan albuminsa oli oltava valtava.

Cobainin ahdistuksen juurena oli hänen rakkautensa melodiaan. Sen lisäksi, että hän piti hämäristä bändeistä, kuten Melvinsistä ja The Vaselinesista, hän ihaili The Beatlesia, Aerosmithia, Led Zeppeliniä ja Bay City Rollersia. Sub Popin oma tuottaja Jack Endino on vihjannut, että Cobain melkein nolostui ikätovereidensa keskuudessa siitä, miten tarttuva hänen vuoden 1989 kappaleensa About a Girl oli. Siirtyminen DGC:hen vapautti hänet siitä.

Nevermindin 12 raidan luut nauhoitettiin viikossa, ja tuottajana toimi myöhempi Garbagen Butch Vig. Miksaus alkoi kesäkuun alussa. Budjetti oli 65 000 dollaria, ja Cobainin alkuperäinen nimi levylle oli Sheep, vitsi ihmisistä, jotka ostaisivat sen. Nevermind nai grunge-soundin pääperiaatteet – murskaavat kitarat, kovaääninen laulu – mieleenpainuviin sävelmiin, kuten Lithiumissa, Come As You Are:ssa, Smells Like Teen Spiritissä ja Pollyssä.

• 10 parasta Nirvana-kappaletta
• Miksi Nirvana oli teini-ikäisten kapinoinnin perimmäinen soundtrack

Bändi leikitteli myös dynamiikan kanssa, vaihtelemalla hiljaisten ja kovaäänisten kitaroiden välillä kappaleiden sisällä. Koska Nevermind kattoi melun ja melodian kaksoispohjat niin täydellisesti, se varmisti Nirvanan crossover-vetovoiman: vanhoille ja nuorille, miehille ja naisille, punkin ja folkin faneille yhtä lailla. Nevermindin kappaleiden valtava ja monipuolinen valikoima cover-versioita on osoitus tästä. Lithiumin ovat levyttäneet muun muassa yhtyeet Muse ja St Vincent, kun taas Patti Smith, Tori Amos ja jopa Muppets ovat antaneet oman leimansa Smells Like Teem Spiritille.

Ensimmäisenä ennen albumin julkaisua Nirvana kuvasi videon Teem Spiritille ja kiersi Eurooppaa, muun muassa Reading-festivaalia. DGC:llä oli alhaiset odotukset Nevermindin suhteen, sillä alun perin se toimitti vain 46 521 kappaletta Yhdysvalloissa ja 35 000 Britanniassa, toivoen 250 000 kappaleen kokonaismyyntiä. Smells Like Teen Spirit (nimetty deodorantin mukaan) sai kuitenkin näkyvyyttä radiossa ja MTV:llä. Myynti nousi huimasti. Joulukuuhun mennessä Nevermind oli myynyt miljoona kappaletta pelkästään Yhdysvalloissa. Underground oli nyt maanpinnan yläpuolella; vaihtoehto oli nyt valtavirtaa.

Nevermindin menestys johtuu osittain Geffenin rahoista ja MTV:n holhouksesta. Mutta sen menestys merkitsi myös sitä, etteivät 80-luvulla vallalla olleet liukkaat, kalliisti tuotetut albumit – ajattele Phil Collinsia tai Dire Straitsia – enää hallinneet.

On opettavaista verrata Nevermindiä Guns ’n’ Rosesin kahteen Use Your Illusion -albumiin, jotka julkaistiin massiivisen hypetyksen saattelemana Nevermindiä edeltävällä viikolla, ja jotka niin ikään olivat Geffenin tekemiä. Vuosia nauhoituksessa olleet ja miljoonia maksaneet albumit sisälsivät 30 kappaletta ja kestivät kaksi ja puoli tuntia. Myynti oli vaikuttavaa ja sisältö sotkuisen kunnianhimoista, mutta lopulta ne osoittautuivat paisuneiksi ja alittivat odotukset. Use Your Illusion -levyjä käsittelevässä kirjassaan Eric Weisbard sanoo, että vuosi 1991 oli ”tyrannosaurusrockin viimeinen suuri hetki”.

Nevermind tarttui uuteen, vähemmän näyttävään tapaan tehdä asioita. Kävi ilmi, että ihmiset olivat kyllästyneet baby boomer -sukupolven rakastamaan klassiseen rockiin. Nahkahousut olivat out, neuletakit olivat in. Nevermind antoi monille bändeille itseluottamusta kokeilla, koska he tiesivät, etteivät tarvitsisi parasta kalustoa menestyäkseen. Se vei musiikin takaisin autotalliin. Sen vaikutuksen voi nähdä kaikkialla. Grammy-palkittu Arcade Fire on erikoistunut soundiin, joka voi muuttua sekunneissa muhkeasta ja lo-fi:stä hädin tuskin hillittyyn kaaokseen.

Erityisesti aloittaessaan heidän kappaleensa – jännittävästi – kuulostivat siltä, kuin ne olisivat voineet hajota milloin tahansa. Nevermind on suoranainen edelläkävijä tälle de-slicked-soundille. Arcade Firen Win Butler, suuri Nirvana-fani, sanoi Nevermindin saaneen misfitsin tuntemaan itsensä normaaliksi. Äänellisesti The White Stripesin koliseva meteli on massiivista velkaa seattlelaiskolmikolle, kun taas Wolf Alicen kiehtovuus dynamiikkaan – ensin akustinen, sitten äärimmäisen kovaääninen – on myös suoraan Nirvanan ansiota.

Neuvermind muutti muusikoihin kohdistuneen syvällisen vaikutuksensa lisäksi myös musiikkiteollisuutta. Sen myötä ”indie” ei enää tarkoittanut ”epäkaupallista”. Menestyneet vaihtoehtobändit eivät enää myyneet itseään, he vain menestyivät. Sean Nelson, entinen Seattlen Harvey Danger -yhtyeen jäsen, sanoo Marc Spitzin loistavassa hipsterikulttuurin noususta kertovassa Twee-kirjassa, että Nevermind muutti ihmisten käsityksen menestyksestä: ”Jos olet alle 30-vuotias, ajatusta myymisestä ei yksinkertaisesti ole olemassa”, hän kirjoitti.”

Nevermind vietti 302 viikkoa Ison-Britannian listaykkösten kärjessä. Merkkinä sen kestävästä vetovoimasta sen korkein sijoitus oli vuonna 2011 sijalla viisi 20-vuotisjuhlavuoden uudelleenjulkaisun jälkeen. Sen vetovoima on kasvanut digitaaliaikana. Spotifyn ja The Guardianin hiljattain tekemän tutkimuksen mukaan se on kaikkien aikojen kolmanneksi useimmin striimattu albumi 122 miljoonalla maailmanlaajuisella striimauskerralla. ”Nevermind on aikakauden määrittelevä albumi, jolla on klassisia kappaleita ja ajaton vetovoima, joka tavoitti valtavirran Nirvanan ydinfanipohjaa laajemminkin”, sanoi levy-yhtiö BPI:n viestintäjohtaja Gennaro Castaldo.

Musiikki on kuitenkin vain yksi osa Nevermindin perintöä. Grunge-look muutti muodin. Vuonna 2014 Vogue kutsui Cobainia ”yhdeksi aikamme vaikutusvaltaisimmista tyyli-ikoneista”, Audrey Hepburnin ja Catherine Deneuven rinnalle. Hänen säästökauppa-lookinsa on kaikkialla vielä tänäkin päivänä.

Ja Nirvana-paitoja rakastavat yhä useammat nuoret. ASOS, Asda ja New Look myivät niitä verkossa tätä kirjoitettaessa. Kun Justin Bieber käytti sellaista viime vuonna, hardcore-fanit trollailivat häntä Twitterissä. Se laantui vasta, kun Cobainin leski Courtney Love puolusti häntä. Moni kantaja ei osaisi nimetä yhtäkään Nirvanan kappaletta. Mutta t-paidan vetovoima sukupolvea myöhemmin on toinen Nevermindin vaikutuksen sivutuote.

Vaikka heidän korviaan hivelevät kitaransa antoivat ymmärtää muuta, Nirvana julisti myös uuden, välittävän aikakauden saapumista machoilevan kahdeksankymmentäluvun jälkeen. Heidän hihamerkkinsä kehottivat suvaitsevaisuuteen vähemmistöryhmiä kohtaan. Cobain oli haavoittuvainen ja – pääosin – empaattinen, ja ihmiset rakastivat häntä sen vuoksi. Miehessä, joka saattoi sekä itkeä Terry Jacksin Seasons in the Sunin tahtiin että huutaa Touretten sanoituksia lavalta, oli jotain syvästi vetovoimaista. Nirvanan erittäin menestyksekäs MTV Unplugged in New York -albumi osoittaa, että sähkökitaroista riisuttu Nirvana pystyi herkkyyteen ja hienovaraisuuteen yhtä hyvin kuin kuka tahansa.

On vielä yksi viimeinen, surullinen syy siihen, miksi Nirvana kestää. Huhtikuun 5. päivänä 1994 Cobain tappoi itsensä kotonaan Seattlessa; haulikko ja itsemurhaviesti löytyivät tapahtumapaikalta. Hän oli 27-vuotias. Hänen kuolemaansa seurasi huumeidenkäyttö ja masennus. Cobainia ja vaimoa Lovea, Hole-yhtyeen laulajaa, pidettiin oikeutetusti tai virheellisesti yhdeksänkymmentäluvun Sidinä ja Nancyna. Hänen kuolemansa on vain lisännyt hänen ikonista asemaansa. Se merkitsi sitä, että Nirvanan perintöä ei voi koskaan tuhota, ja se tulee jatkossakin säilymään.

Koulun käytävällä syyskuussa käydyt hiljaiset kuiskaukset olivat ennakoivia.