by IAN GRAHAM

(huomautus: jos olet Isossa-Britanniassa, klikkaa tästä saadaksesi lisätietoja siitä, milloin voit katsoa tai kuulla tämän konsertin)

Legendaarinen Neil Diamond palasi Ison-Britannian näyttämölle loistavalla konsertilla intiimissä ympäristössä BBC:n radioteatterissa Lontoossa tänä iltana.
Olin yksi onnekkaista vajaan 200 fanin joukosta, jotka saivat lipun tälle maksuttomalle esitykselle. Lipuista tuli heti keräilyharvinaisuuksia, koska niissä luki 14. toukokuuta 2007!
Jouduttuamme jonottamaan kärsivällisesti BBC:n rakennuksen ulkopuolella noin 45 minuuttia, meidät ohjattiin sisään ja lentokenttätyylisen etsintätoiminnon läpi, minkä jälkeen meitä pidettiin odotushuoneessa, jossa oli baari ja jossa oli virvokkeita vielä noin 35 minuuttia. Odotellessamme etsintäprosessia meillä oli tilaisuus puhua Hadleyn, Kingin, Bernie Beckerin ja Greg Lopezin kanssa, jotka kaikki näyttivät odottavan todella innolla kierroksen alkamista. Sen jälkeen meidät vietiin pieneen intiimiin radiostudioteatteriin. Istumapaikkoja ei ollut varattu, ja löysimme itsemme toiselta riviltä aivan keskilavan vasemmalta puolelta, alle kuuden metrin päästä paikasta, jossa Neil esiintyisi. (alakerrassa oli vain 13 riviä ja pieni parveke)
BBC:n radion DJ Johnny Walker, tunnettu Neil Diamond -fani, lämmitti yleisön, vaikkakin todellisuudessa se oli tarpeetonta, kun yleisössä oli useita tuttuja pitkäaikaisia faneja, ja sitten Neilin koko bändi astui lavalle ennen itse suuren miehen sisääntuloa.
Kun Neil astui lavalle, yleisö toivotti hänet tervetulleeksi seisovin suosionosoituksin, ja ääni oli korviahuumaava, ja hän esiintyi niin läheltä, että se oli aivan kuin olisit pitänyt konserttia perhehuoneessasi kotona! Neil oli pukeutunut hiilenharmaaseen takkiin, jossa oli ruskeanharmaa/harmaa eräänlainen raidallinen paita, sekä tavalliset katuhousut ja -kengät.
Hymyiltyään ja vilkutettuaan yleisölle hän sanoi meille ”voitte jäädä seisomaan” ja sitten hän aloitti Beautiful Noisen. Tämä ikisuosikki otettiin vastaan hurjalla innostuksella ennen kuin Neil teki jazzlaulaja 1-2:n Hello Againilla, jota seurasi Love on the Rocks. Sitten meillä oli todella rokkaava versio Thank the Lord for the nighttime -kappaleesta, jonka keskivaiheilla Neil puhui siitä, että hän tulee joka ilta kotiin jonkun rakastamansa ihmisen luokse ja kertoo hänelle, kuinka paljon hän rakastaa häntä.
Sitten saimme kuulla kaksi kappaletta uudelta albumilta, Pretty Amazing Grace, joka tuli todella hyvin perille tässä ainutlaatuisessa ympäristössä, ja se sai erittäin hyvän vastaanoton. Home Before Dark sai yleisön lumoutumaan ja sai jälleen haltioituneet suosionosoitukset.
Neil sai sitten koko pienen teatterin nousemaan jaloilleen, kun hän esitti energisen ja kaiken syleilevän (kirjaimellisesti!) lauluversion Forever in Blue Jeansistä. Laulaessaan Neil laskeutui lavalta ja tanssi yhtä sivukäytävää pitkin, takakäytävää pitkin ja toista sivukäytävää pitkin kättelemällä, syleilemällä ja laulamalla suoraan satunnaisesti valituille faneille. Fiilis oli valtava, ja Neil oli kuten aina katalysaattori, joka sai kaikki hymyilemään iloisesti. Lopussa Neil kävi läpi ”shall I do it again” -rutiininsa, ja huomattavan rohkaisun saattelemana hän esitti Blue Jeansin uudestaan, ja tämä kirjaimellisesti sai talon valloilleen.
Sitten Neil alkoi selittää melko pitkään, kuinka hän ei koskaan lähtenyt Brooklynista ennen kuin oli 16-vuotias, ja lähti Manhattanille katsomaan konserttia ja maksoi siitä opiskelijataksat. Sitten hän kertoi, kuinka ironisesti hän vietti seuraavat 7 tai 8 vuotta menemällä päivittäin Manhattanille kaupittelemaan laulujaan. Hän kertoi tavanneensa Ellie Greenwichin ja tämän aviomiehen Jeff Barryn, allekirjoittaneensa sopimuksen BANGin kanssa ja saaneensa lopulta hittilevyn. Sitten hän sanoi, että ”tämä on pitkä esittely” (itse asiassa Neil ei häirinnyt ketään, itse asiassa rakastan näitä pieniä tarinoita, joita kuulemme aina silloin tällöin kappaleiden välissä) ennen kuin hän esitti todella upean version Man of Godista.
Sen jälkeen oli jalkojen polkemista koko matkan loppuun asti, ensin suursuosikki Cracklin’ Rosie, jota seurasi nopeasti Cherry Cherry ja laulusuosikki Sweet Caroline Wo Wo Wosin ja So Good So Good So Good So Goodsin kera.
Näyttäen, ettei Neil näytä merkkejä hidastumisesta, Neil rokkasi sitten I’m a Believeriin. Don’t Go There oli soittolistalla, mutta I’m a Believerin jälkeen Neil siirtyi suoraan I Am… I Said.. joka sai yleisöltä jälleen seisovat aplodit. Kumarrettuaan Neil lähti. Encorea ei tullut, mutta ihanan ainutlaatuinen 13 kappaleen setti (14, jos mukaan lasketaan kahdesti tehty Blue Jeans) oli yksinkertaisesti innostanut meitä kaikkia.
Kun ottaa huomioon, että Neil ja bändi olivat olleet Isossa-Britanniassa vasta muutaman päivän ja luultavasti vielä sopeutumassa, energiatasot olivat korkealla. Linda Press ja Watersin naiset näyttivät kuten aina siltä, että heillä oli hauskaa, kuten myös torvisektiolla, ja itse asiassa koko bändi oli loistava, kuten olemme heiltä niin monien vuosien ajan osanneet odottaa. Olen nähnyt monia Neil Diamondin konsertteja vuodesta 1971 lähtien, mutta tämä oli ainutlaatuinen. BBC:n suuri vanha rakennus ja ihana pieni teatteri tekivät siitä melkein salaliittolaisen kokouksen, jossa Neil ja hänen yhtyeensä, Neilin ja hänen salaliittolaisen ryhmänsä, olivat salaliittolaisia, ja he antoivat meille kaikille illan, jota emme todennäköisesti koskaan unohda!
Meillä on liput nähdäksemme Neilin tulevana lauantai-iltana esiintymässä livenä ”An Audience With (Neil Diamond tällä kertaa!)” -ohjelmassa kaupallisen TV-kanavan studiossa.
Viikon perjantaina lähdemme sitten Rotterdamiin ensimmäiselle 18 keikalle Hollannissa, Saksassa, Belgiassa, Irlannissa, Skotlannissa, Walesissa, & useissa englantilaisissa tapahtumapaikoissa, ja huipennuksena Glastonbury-festivaali. Niin kauan kuin järjestelmässämme ei ole gremliinejä, toivon voivani julkaista arvosteluja jokaisesta keikasta.
Yksi asia on varma, kun elävä legenda paranee ja paranee, kuin vuosikertaviini, meillä on edessämme upea kesä Beautiful Noisesia!