Murmelin
elämä ja elinympäristö

Murmelit eli metsäkauriit ovat Pohjois-Amerikan itäosien tärkein reikiä kaivava nisäkäs.
Keskimääräinen murmeli kaivaa yli 700 kiloa multaa kaivamalla vain yhden kolon, ja yksittäisellä murmelilla voi olla neljä tai viisi koloa hajallaan eri puolilla reviiriään, ja se siirtyy niihin ja niistä pois sadon ja sään muuttuessa.

Murmelin kolopuut ovat tärkeitä suojapaikkoja punaketuille, harmaaketuille, opossumeille, supikoirille ja haisunäätäeläimille, joista useimmat eivät kaiva omia kolojaan, vaan yksinkertaisesti valtaavat murmelin koloja.

Viimeisten 300 vuoden aikana, kun metsät ovat joutuneet maatilojen käyttöön, maaoravien ja keskikokoisten petoeläinten, kuten ketun ja supikoiran, populaatio on kasvanut räjähdysmäisesti.

Kaikki nämä eläimet luokitellaan ”reunaeläimiksi”, jotka elävät monista ravinnonlähteistä, joita on siellä, missä metsä kohtaa pellon ja pihan.

Tänä päivänä Yhdysvalloissa on enemmän murmeleita, punakettuja, harmaakettuja, opossumeja ja pesukarhuja kuin koskaan aiemmin Yhdysvaltain historiassa.

Yleisimpiä pysyvien murmelinpesien paikkoja ovat heinä- ja maissipeltoja, vihannestiloja ja hedelmäpuutarhoja reunustavat aidat ja tiheiköt. Täällä multiflora-ruusun, kudzun, mesiangervon ja pienten puiden sekamelska tarjoaa sellaista suojaa, jonka avulla murmeli voi mennä ja poistua luolastaan suojassa maatilojen koirien, kojoottien ja kettujen ryntäyksiltä.

Viemäröinti on kriittinen asia murmelille. Piiloja ei koskaan kaiveta kosteille tai soisille alueille, ja myös kivistä maata vältetään. Etsikää murmelin koloja pensasrivistä kumpuilevien peltojen reunoilta, usein loivilla nousuilla tai loivilla rinteillä.

Aktiivisen murmelin kolon pääsisäänkäynti on melko helppo havaita, sillä sisäänkäynnin kohdalla on pieni kumpu paljastunutta maa-ainesta, joka muodostaa pienen kohouman, josta murmeli voi katsella maailmaa tai itse aurinkoa.

Liukoinen maa-aines on merkki aktiivisesta luolasta, samoin kuin pääsisäänkäynnin ulkopuolelle työnnetyn virtsan kasteleman maa-aineksen hieman tunkkainen haju.

Luolan sisäänkäynnillä kasvava ruoho on hyvä visuaalinen merkki siitä, että kolo ei ole enää aktiivisessa käytössä.

Murmelin kolon sivusisäänkäynnit eli pulttireiät ovat pienempiä kuin pääsisäänkäynti. Nämä pulttireiät ovat myös paremmin piilossa, ja ainakin yhden pulttireiän lika on vedetty pääpesän putken läpi, jolloin sen olemassaolosta ei jää juuri mitään merkkejä, jos kasvillisuus on hyvin tiheää.

Keskimääräisessä murmelinpesässä on kolme tai neljä pulttireikää, vaikka joissakin hyvin vanhoissa pesissä voi olla jopa kuusi tai seitsemän reikää, ja joissakin uudemmissa pesissä voi olla vain yksi silmä.

Murmelinpesän luolaputki voi syöksyä suoraan alaspäin jopa kaksi tai kolme metriä. On hyvin tavallista, että murmelinpiipussa on ainakin yksi tai kaksi suoraa kulmaa – paikkoja, joista murmeli voi viiltää kettuja ja koiria, jotka saattavat yrittää jahdata sitä maan alla.

Piiloputket voivat olla 15-50 jalkaa pitkiä, ja niissä on tyypillisesti vielä yksi maanalainen kammio 2-6 jalkaa maan alla. Nämä luolakammiot vuorataan kuivatulla ruoholla talvilämpöä ja pehmusteita varten sekä pesien muodostamiseksi, joissa poikaset poikivat varhain keväällä.

Murmelin lisääntymiskausi alkaa helmikuun puolivälissä, pian sen jälkeen, kun eläimet ovat heränneet horroksesta. Tiineys kestää 31-33 päivää, ja yksittäinen, vuosittain syntyvä 2-9 poikasen pentue syntyy maaliskuun lopulla tai huhtikuun alussa.

Syntyessään murmelinpoikaset ovat alastomia, sokeita ja avuttomia, ja ne ovat alle 15 sentin pituisia. Murmelinpoikanen avaa silmänsä noin 4 viikon ikäisenä, mutta ne uskaltautuvat ulos harvoin ennen kuin ne ovat 6-7 viikon ikäisiä. Juhannukseen mennessä nuoret murmelit ovat noin 20 tuumaa pitkiä ja painavat noin neljä kiloa. Nämä ”teini-ikäiset” murmelit alkavat siirtyä ulos synnyinseudultaan ja kaivavat omat ”aloituskolonsa”, usein vain muutaman kymmenen metrin päähän aidan vierestä.

Murmelit ovat luonnostaan yksinäisiä olentoja, paitsi lisääntymisaikana, ja loppukesästä nopeasti kasvava ensimmäisen vuoden murmeli on siirtynyt jonkin matkan päähän synnyinpesästään perustamaan omaa reviiriään ja kaivamaan omaa ”pysyvää” koloaan.

Murmelit ovat kasvissyöjiä, ja ne syövät erilaisten ruohokasvien lehtiä, kukkia ja pehmeitä varsia sekä peltokasveja, kuten apilaa ja sinimailasta. Tietyt puutarhakasvit, kuten herneet, pavut ja porkkanat, ovat suosikkeja. Murmelit kiipeilevät toisinaan puihin saadakseen omenoita ja päärynöitä – yksi syy siihen, miksi monet hedelmätarhojen omistajat inhoavat niitä.

Murmelit pystyvät syömään jopa kolme neljäsosaa kiloa kasviksia päivässä – tämä vastaa 175-kiloisen ihmisen syömää 15 kiloa salaattia päivässä. Ruoan saannin maksimoimiseksi murmelit kaivavat usein kesäkoloja keskelle laitumia tai niittyjä, jotta niiden ei tarvitse mennä kauas päästäkseen ”salaattibaariin”.

Mäyräkoiria pidetään suurena maatalouden tuholaisena useimmilla alueilla, ja useimmat maanviljelijät haluavat päästä niistä eroon tai vähentää niiden määrää. On hyvin tavallista, että yksittäinen murmeli puree muutamassa päivässä kymmeniä kurpitsoja ja pilaa jokaisen niistä halloween-myyntiä varten. Samanlaista tuhoa tekevät myös paprikat, kurpitsat ja kesäkurpitsat.

Toinen syy maanviljelijöiden ja murmelien väliseen vihamielisyyteen voi johtua siitä, että murmelit ovat laiskoja eläimiä. Sen vuoksi niillä on taipumus perustaa uusia koloja sinne, missä maanviljelijä on jo häirinnyt maata. Tämä tarkoittaa, että murmelit näkevät aidan pylväät ja uudet hedelmätarhan puut rakennuspaikkoina – paikkoina, joihin uudet kolopuut voidaan kaivaa nopeasti ja mahdollisimman vähällä vaivalla. Tuloksena ovat kalliit uudet aidat, jotka heikkenevät, ja hedelmätarhan puut, jotka saattavat menettää useiden vuosien kasvun, kun murmelit leikkaavat maanalaiset juuret pois.

Murmelien kolopuut voivat myös olla varsin tuhoisia sekä karjalle että maatalouskoneille. Murmelin kuopat saattavat heikentää maastoa niin, että traktorit ja kultivaattorit putoavat ojiin ja kuoppiin, jotka ovat niin syviä, että akseli katkeaa tai kohdistustappi leikkautuu. Lisäksi hevoset ja karja voivat astua koloihin ja murtaa jalkansa – traaginen tapaus, joka yleensä johtaa eläimen kuolemaan.

Mäyräkoiran kallo, sivulta ja ylhäältä päin.

Hampaiden narskuttelu ja räksytys ovat yleisiä silloin, kun metsäkauris on joutunut nurkkaan. Metsäkauriiden on myös kuultu haukkuvan, vinkuvan ja viheltävän taistellessaan toisten metsäkauriiden kanssa (ks. louhintaäänet-sivu osoitteessa http://www.terrierman.com/sounds.htm).

Minkä kokoiseksi murmelista voi tulla? Aikuiset murmelit painavat syksyyn mennessä tyypillisesti 8-10 kiloa, mutta suuremmat murmelit ovat melko yleisiä. Nähdäksesi muutamia kuvia ”isoista”, mene osoitteeseen: http://www.terrierman.com/bosshog.htm

Koska murmelilla on lyhyt vartalo, niillä on yleensä painoonsa nähden suhteellisen suuri rintakehä. Aikuisen murmelin rintaväli on tyypillisesti 12-15 tuumaa — suunnilleen saman kokoinen kuin punaketun tai hyvän työterrierin. Lisätietoja tästä, ks: http://www.terrierman.com/terriersizearticle.htm

Useimmat murmelit elävät vain vuoden tai vähemmän, mutta jotkut murmelit selviävät aina hengissä taudeista ja petoeläimistä, ja todella suuret kolopuut, joita ovat aikoinaan käyttäneet kolme- tai nelivuotiaat murmelit, ovat melko yleisiä. Jos haluat lukea lisää murmelin kuolleisuudesta, katso: http://www.terrierman.com/groundhogdeath.htm