Katolinen kirkko on reagoinut raivokkaasti Salvinin uskonnollisten symbolien politisointiin. Kardinaalin valtiosihteeri Pietro Parolin moitti ministeriä sanomalla, että ”on aina vaarallista vedota Jumalaan oman itsensä puolesta”. Italian piispainkokouksen sanomalehti Avvenire kuvaili Salvinia ”oman katolilaisuutensa soihdunkantajaksi, joka on hyvin kaukana paavin ja kirkon opetuksesta.”

Yksi Salvinin ja kirkon välisten jännitteiden lähde on ministerin aggressiivinen maahanmuuttovastainen retoriikka ja politiikka. Viime vuonna Salvini määräsi Italian satamat estämään siirtolaisten pelastusveneiden kiinnittymisen; hän myös ajoi menestyksekkäästi lakiesitystä, jolla asetettiin uusia rajoituksia turvapaikanhakijoille Italiassa ja annettiin hänen virastolleen lähes kontrolloimattomat valtuudet kieltää minkä tahansa aluksen pääsy Italian vesille. Nämä pyrkimykset ovat asettaneet hänet suoraan vastakkain paavi Franciscuksen kanssa, joka on tehnyt siirtolaisten vastaanottamisesta pontifikaattinsa keskeisen teeman.

Mutta jos miljoonat katolilaiset äänestävät Salvinia – mielipidetutkimusten mukaan 33 prosenttia harjoittavista katolilaisista äänesti Liigaa, mikä tekee siitä johtavan puolueen kirkkoonkävijöiden keskuudessa – se voi johtua myös siitä, että hän täyttää tyhjiön, joka on jäänyt jäljelle italialaisen politiikan alalla sen jälkeen, kun kirkko on Franciscuksen johdolla vetäytynyt omasta poliittisesta keskustelusta.

Francisuksen kirkon innokkuus kurittaa poliitikkoja, jotka viittaavat kristinuskoon, edustaa jyrkkää irtiottoa Johannes Paavali II:n ja Benedictus XVI:n politiikasta, jotka pyrkivät pitämään kirkon näkemykset merkityksellisinä yhteiskunnissa, Italia mukaan lukien, jotka ovat muuttuneet yhä maallistuneemmiksi. Näiden paavien aikana kirkon tiedottajat kritisoivat siviiliavioliittoja ja samaa sukupuolta olevien avioliittoja sekä Italiassa että ulkomailla ja kampanjoivat koeputkihedelmöityksen kaltaisia menettelyjä vastaan.

Mutta paavi Franciscus on omaksunut uuden mallin. Italian kirkolle vuonna 2015 pitämässään puheessa hän vaati niin sanottujen piispa-pilottien, papillisten paimenten, jotka pyrkivät ohjaamaan laumansa poliittisia valintoja, lopettamista. Franciscus kehotti kirkon johtajia rajoittamaan toimintansa pastoraaliseen ulottuvuuteen. Viesti oli johdonmukainen hänen ajatuksensa kanssa, jonka mukaan piispojen tulisi olla ”lampaiden tuoksinassa eläviä paimenia”, jotka pitävät huolta köyhistä ja syrjäytyneistä sen sijaan, että pakkomielteenomaisesti käsittelisivät yhteiskunnallisia kysymyksiä. (Jotkut kriitikot ovat kuitenkin väittäneet, että kirkko ei Franciscuksen aikana ole niinkään vetäytynyt politiikasta kuin omaksunut toisenlaista politiikkaa – että vastalauseistaan huolimatta Franciscuksen kirkko ei hylännyt piispanluotseja, vaan pikemminkin määräsi heidät hienovaraisesti luotsaamaan katolista kansaa toisenlaiseen, edistyksellisempään suuntaan.)