Miten itseaiheutettu oksentelu vaikuttaa kehoosi

Tekijä: Pamela K. Keel, Ph.D.
Tutkijaprofessori
Psykologian osasto
Floridan osavaltionyliopisto

Tohtori Christopher Fairburn esitteli vuonna 1980 ilmestyneessä artikkelissaan ”Itseaiheutettu oksentelu” yksityiskohtaisesti itseaiheutetun oksentelun emotionaalisia ja fyysisiä seurauksia neljässä tapaustutkimuksessa. Tämä artikkeli merkitsee historiallista muutosta tietoisuudessa siitä, että terveen painoiset potilaat saattoivat kärsiä vakavista lääketieteellisistä seurauksista syömishäiriöstä, jolle oli ominaista itseaiheutettu oksentelu. Nykyään tiedämme, että oksentelua esiintyy useissa syömishäiriöissä, kuten anoreksia nervosan binge-purge-alatyypissä, bulimia nervosassa ja puhdistautumishäiriössä. Lisäksi noin yksi 50:stä murrosikäisestä tytöstä ja yksi 500:sta murrosikäisestä pojasta raportoi toistuvasta itseaiheutetusta oksentelusta painon hallitsemiseksi. Tämä tekee itseaiheutetusta oksentelusta yleistyneen ongelman ja korostaa sen tunnistamisen tärkeyttä, miten se vaikuttaa elimistöön.

Tiheä itseaiheutettu oksentelu aiheuttaa nestehukkaa, mikä voi vaikuttaa verenpaineeseen ja muuttaa sydämen sykettä, erityisesti edistää matalaa verenpainetta (hypotensio) ja aiheuttaa hitaampaa sykettä (bradykardia) tai epäsäännöllistä sykettä (rytmihäiriö). Lisäksi itseaiheutettu oksentelu edistää elektrolyyttitasapainon häiriöitä. Oksentamisen aikana tapahtuva mahahapon menetys edistää veren epänormaalin alhaisia kaliumpitoisuuksia (hypokalemia). Mahahappo voi myös edistää hampaiden reikiintymistä syömällä hammaskiillettä, aiheuttaa usein närästystä ja vatsakipua tai pahoinvointia. Usein toistuva oksentelu voi aiheuttaa repeämän ruokatorven limakalvossa lähellä mahalaukkua (Mallory-Weissin repeämä), joka voi tuottaa verta oksennukseen (hematemesis). Välineiden tai sormien käyttö nielemisen laukaisemiseksi voi johtaa kurkun takaosan repeämiin, kurkkukipuun ja usein esiintyviin infektioihin, ja kämmenselkään ja rystysille voi muodostua kovettumia (Russellin merkki), joita käytetään nielemisen laukaisemiseen tiheän ylähampaita vasten raapimisen vuoksi. Potilaat, jotka käyttävät itseaiheutettua oksentelua, voivat myös saada useammin ylähengitystieinfektioita, jos he vahingossa hengittävät oksennusta. Potilaat, jotka oksentavat lääkkeiden, kuten masennuslääkkeiden, ottamisen jälkeen, eivät välttämättä saavuta terapeuttisia annoksia. Itseaiheutetun oksentelun toistuva käyttö voi heikentää ruokatorven pohjalihasta ja edistää komplikaationa gastroesofageaalisen refluksitaudin (GERD) kehittymistä. Joillekin potilaille kehittyy myös poskien ja leukaviivan ympärille turvotusta, joka johtuu sylkirauhasten (korvasylkirauhasten) turvotuksesta. Kaiken kaikkiaan oksentelu voi johtaa noidankehään, jossa sen fyysiset seuraukset (”oravanposket”, vatsan turvotus ja heikentyneet lihakset ruokatorven tyvessä) edistävät tiheämpää oksentelua, mikä lisää lääketieteellisten seurausten vakavuutta.

Akatemian syömishäiriöoppaiden (Academy for Eating Disorders Guide to Medical Care, kolmas painos) kolmannen painoksen mukaan syömishäiriöpotilaat tulisi tutkia fyysisesti, mikä käsittää objektiiviset mittaukset, kuten pituuden ja painon mittaus, suun lämpötilan mittaaminen sekä sydämen lyöntitiheyden ja verenpaineen mittaaminen makuuasennossa ja -seisauksessa. Lisäksi olisi tilattava täydellinen verenkuva leukopenian, anemian tai trombosytopenian arvioimiseksi, ja kattavaan verikokeeseen olisi sisällyttävä elektrolyytit, munuaisten toimintakokeet ja maksaentsyymikokeet. Lopuksi on tehtävä elektrokardiogrammi mahdollisten sydämen rytmihäiriöiden tutkimiseksi. Koska oksentelua esiintyy harvoin yksinään, lääkäreiden tulisi arvioida myös lääketieteelliset seuraukset, jotka liittyvät alhaiseen ruumiinpainoon, ahmimiseen, paastoamiseen, liialliseen liikuntaan ja muihin puhdistautumismenetelmiin, kuten laksatiivien tai diureettien käyttöön.

Valitettavasti liian moni yksilö kärsii syömishäiriöstään hakematta apua. Fairburnin (1980) tapaustutkimuksissa hän kuvasi, kuinka kaikki neljä potilasta olivat salanneet ongelmansa perheeltään ja läheisiltään. Ongelmien salaaminen ei kuitenkaan estänyt ruokatorven refluksitautien puhkeamista tapauksessa 1, sydämentykytystä tapauksessa 2 tai sydänpysähdystä tapauksessa 4. Huolellisella arvioinnilla ja lääketieteellisellä hoidolla potilaat voivat toipua oksentelun fyysisistä vaikutuksista. Paras tapa vähentää itseaiheutetun oksentelun vaikutuksia elimistöön on oksentelun lopettaminen. Onnistuneen hoidon avulla potilaat voivat estää tulevia ongelmia kehittymästä koskaan.

Lisätietolähteet:

Fairburn, C. G. (1980). Itseaiheutettu oksentelu. Journal of Psychosomatic Research, 24, 193-197.

Tietoa kirjoittajasta:

Pamela K. Keel, Ph.D., on arvostettu tutkimusprofessori ja syömiskäyttäytymisen tutkimusklinikan johtaja Floridan osavaltion yliopiston psykologian laitoksella. Hän suoritti antropologian kandidaatin tutkinnon summa cum laude Harvardin yliopistossa vuonna 1992 ja kliinisen psykologian tohtorin tutkinnon Minnesotan yliopistossa vuonna 1998, ja hän suoritti kliinisen psykologian harjoittelun Duken yliopiston lääketieteellisessä keskuksessa vuonna 1998. Tohtori Keel on saanut apurahoja National Institutes of Healthilta (NIH) tutkimukseensa, joka koskee bulimiaoireyhtymien nosologiaa, biologiaa, epidemiologiaa ja pitkittäiskehitystä. Lisäksi tohtori Keel on toinen päätutkija ja toinen johtaja NIMH:n rahoittamassa integroidussa kliinisen neurotieteen koulutusohjelmassa Florida State Universityssä. Hän on kirjoittanut yli 200 artikkelia ja kolme kirjaa syömishäiriöistä. NIH:n rahoittamassa tutkimusohjelmassaan tohtori Keel määritteli ja luonnehti puhdistautumishäiriön potentiaalisesti uudeksi syömishäiriöksi, ja tämä työ on osaltaan vaikuttanut siihen, että puhdistautumishäiriö sisällytettiin muulla tavoin määritellyksi syömishäiriöksi tai syömishäiriöksi mielenterveydenhäiriöiden viidennessä painoksessa (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders 5. painos, DSM-5). Hän toimii tällä hetkellä International Journal of Eating Disorders -lehden ja Syömishäiriöt-lehden toimituskunnissa, ja hän on aiemmin ollut Journal of Abnormal Psychology -lehden apulaistoimittaja. Tohtori Keel valittiin Syömishäiriöakatemian (Academy for Eating Disorders, AED) jäseneksi vuonna 2006, Psykologisen tieteen yhdistyksen (Association for Psychological Science, APS) jäseneksi vuonna 2013 ja American Psychological Associationin (APA) jäseneksi vuonna 2014. Hän toimi Syömishäiriöiden tutkimusyhdistyksen puheenjohtajana vuosina 2009-2010 ja Syömishäiriöiden akatemian puheenjohtajana vuosina 2013-2014. Lopuksi tohtori Keel on nimitetty pysyväksi jäseneksi aikuisten psykopatologian ja ikääntymishäiriöiden (APDA) tutkimusosastoon NIH:n tieteellisen arvioinnin keskuksessa vuosiksi 2013-2019.