Mitä tapahtui vesisängyille?

Vesisängyt olivat ennen siisteimpiä niin lapsille kuin aikuisillekin – kunnes yhtäkkiä ne eivät enää olleetkaan. 1980-luvun lopun kukoistuskauden jälkeen, jolloin lähes joka neljäs myyty patja oli vesisänkypatja, ala kuivui kokoon 1990-luvulla jättäen jälkeensä täyttymättömän lupauksen tunteen ja tuhansia ja taas tuhansia myymättömiä vinyylipatjoja. Nykyään vesisängyt muodostavat vain hyvin pienen osan sänkyjen ja patjojen kokonaismyynnistä. Monet sisustusliikkeet eivät myy niitä, ja jotkut, jotka myyvät, sanovat, että viimeisimmästä kaupasta on vuosia.

Mitä sitten tapahtui? Vaikka ne olivat suosituimpia tuolla boomboxien ja happopestyjen farkkujen vuosikymmenellä, vesisängyt olivat kasvattaneet suosiotaan 1960-luvun loppupuolelta lähtien, ja näin jälkikäteen ajateltuna ne näyttävät sisältävän enemmän sisältöä kuin muut pahamaineiset villitykset. Miten innostuksemme nukkua litroittain luonnollisen H2O:n päällä haihtui niin nopeasti?

Joidenkin tietojen mukaan vesisängyt juontavat juurensa vuoteen 3600 eaa., jolloin persialaiset täyttivät vuohennahkapatjat auringon lämmittämällä vedellä. Tohtori Neil Arnott, skotlantilainen lääkäri, loi 1800-luvun alussa ”hydrostaattisen sängyn” sairaalapotilaille, joilla oli makuuhaavoja. Kyseessä oli pohjimmiltaan lämmin kylpyamme, joka oli päällystetty ohuella kumikerroksella ja sitten suljettu lakalla. Vuonna 1853 tohtori William Hooper Portsmouthista Englannista patentoi terapeuttisen kumipatjan, joka voitiin täyttää vedellä. Sekin oli tarkoitettu sairaalapotilaille, jotka kärsivät huonosta verenkierrosta ja makuuhaavoista. 1900-luvun puolivälissä tieteiskirjailija Robert Heinlein – jonka inspiraationa olivat kuukaudet, jotka hän vietti vuoteessa tuberkuloosia sairastavana 1930-luvulla – kuvaili vesipatjoja hyvin yksityiskohtaisesti kolmessa romaanissaan. Hänen kuvittelemissaan sängyissä oli tukeva runko, niiden lämpötilaa säädeltiin ja niissä oli pumput, joiden avulla potilaat pystyivät säätämään patjan sisällä olevan veden määrää. Patjassa oli myös lokeroita juomille ja välipaloille, mikä kuulostaa todella kätevältä. Heinleinin mukaan se oli ”yritys suunnitella täydellinen sairaalasänky, jonka suunnittelija oli viettänyt liian paljon aikaa sairaalasängyissä”.”

Nykyaikaisen vesisängyn keksijä oli teollisen muotoilun opiskelija nimeltä Charles Hall, joka vuonna 1968 toimitti vesisängyn prototyypin (joka oli tehty vinyylipatjalla kumipatjan sijaan) maisterin opinnäytetyönään. Hall halusi miettiä huonekalusuunnittelua uudelleen, ja hän oli innostunut ajatuksesta nestetäytteisistä sisätiloista. Ennen kuin hän päätyi vesisänkyyn, hän oli kokeillut täyttää tuolin 300 kilolla maissitärkkelysgeeliä, joka kuitenkin mätäni nopeasti. Hän kokeili myös JELL-O:n käyttöä täytteenä, mutta samoin katastrofaalisin tuloksin. Veden käyttöönotto toteutti hänen visionsa ilman ällötystekijää. Hall kertoi The Atlantic -lehdelle, että valmistuvan luokan opinnäytetyöpajan aikana opiskelijat jättivät muut projektit huomiotta ja päätyivät hengailemaan hänen vesisänkyynsä.

Hall perusti oman yrityksensä, Innerspace Environmentsin, ja alkoi valmistaa vesisänkyjä myyntiin ympäri Kaliforniaa. Varhaisiin asiakkaisiin kuuluivat muun muassa Jefferson Airplane -yhtye sekä Smothers Brothers. Lopulta Hallin sänky, jonka hän nimesi ”The Pleasure Pitiksi”, löysi tiensä 32 vähittäismyyntipisteeseen ympäri osavaltiota. Menestys jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä halvat jäljittelijät tulvivat nopeasti markkinoille. 1970-luvun alkuun mennessä kymmeniä eri yrityksiä valmisti vesisänkyjä, jotka ruokkivat kasvavaa kysyntää, joka kohdistui uuteen, groovyyn tapaan … nukkua.

Vaikka monet yhdistävät vesisängyt tiukkaan esikaupunkielämään, 70-luvulla ne olivat vapaan vastakulttuurin liikkeen symboli – todennäköisemmin niitä myytiin suitsukkeiden ja Doors-levyjen kuin pörröisten tyynyjen ja korkealukuisten lakanoiden kera. New York Timesin jutussa vuodelta 1986 niitä kuvailtiin ”1970-luvun turvatyynyjen nestemäiseksi kalustoksi”. Valmistajien ja jakelijoiden nimet heijastivat tätä: Wet Dream, Joyapeutic Aqua Beds ja Aquarius Products olivat muutamia, jotka kulkivat ajan mukana.

Seksi oli tietenkin tärkeä myyntivaltti. ”Kaksi asiaa on parempaa vesisängyssä”, Aquariuksen mainoksessa todettiin. ”Toinen niistä on uni.” Toinen mainos julisti: ”Hän ihailee sinua autosi vuoksi, hän kunnioittaa sinua asemasi vuoksi ja hän rakastaa sinua vesisänkysi vuoksi.” Hippit ja trendikkäät poikamiehet olivat yhtä lailla kohderyhmää sängylle, joka lupasi meren liikettä. Hall oli jopa mukana tarjoamalla 2800 dollarin ”Pleasure Island” -asennusta, jossa oli muotopehmusteet, väritelevisio, suuntavalaistus ja baari. Hugh Hefner tietysti ihastui villitykseen – Hall teki hänelle vihreällä sametilla päällystetyn sängyn, ja Hefillä oli toinen sänky, jonka hän varusti tasmanialaisen opossumin karvoilla.

80-luvulle tultaessa vesisängyt olivat siirtyneet hämärästä marginaalista kaupalliseen valtavirtaan. ”Se on seurannut granolan ja Jane Fondan tietä”, Times totesi. Vesisänkyjä oli tosiaankin saatavilla monenlaisissa tyyleissä, nelipylväsisistä Colonial-vuoteista viktoriaanisiin sänkyihin, joissa oli veistetyt päätylaudat, ja yksinkertaisiin, tukeviin laatikkorunkoihin. Allergikot pitivät pölyttömästä patjasta, kun taas selkäkivuista kärsiviä vesisänkyjen vapaasti leijuva laatu viehätti. Big Sur Waterbedsin kaltaisten myyjien mainokset korostivat terveyshyötyjä tämän kaltaisilla paidattomilla, lihaksikkailla miehillä:

Ihmiset olivat myös innokkaita kokeilemaan uutta kierrettä niinkin tylsään asiaan kuin sänkyyn. Etenkin lapset pitivät vesisängyn muhkeasta ja kurisevasta outoudesta. Jos olit 80-luvun lapsi, se oli luultavasti niin lähellä statussymbolia kuin vain saattoi olla. Valmistajat puolestaan ruokkivat kysyntää uutuusrungoilla, kerrossängyillä, pyöreillä lemmenpesäsängyillä ja jopa koirille tarkoitetuilla vesisängyillä. He myös paransivat kokemusta innovaatioilla, kuten ”ohjauslevyillä”, jotka vähensivät monien sänkyjen synnyttämää aaltoliikettä ja ratkaisivat näin ainutlaatuisen ongelman, jonka mukaan ihmiset sairastuivat merisairauteen omassa makuuhuoneessaan. Kun vesisänkymania valtasi maan, erikoismyymälät, kuten Waterbed Plaza, Waterbed Emporium ja Waterbed Store, avasivat liikkeensä, ja sitä seurasi juustoisten paikallisten televisiomainosten aalto toisensa jälkeen.

Vuoteen 1984 mennessä vesisängyt olivat kahden miljardin dollarin liiketoimintaa. Suosionsa huipulla, vuonna 1987, 22 prosenttia kaikesta patjamyynnistä Yhdysvalloissa oli vesisänkypatjoja.

Vesisängyissä on kuitenkin tämä juttu: Ne olivat vaativia ylläpidettäviä. Sellaisen asentaminen tarkoitti letkun vetämistä makuuhuoneeseen ja patjan täyttämistä sadoilla litroilla H2O:ta – epävarma prosessi, joka saattoi aiheuttaa veden kasteleman makuuhuoneen. Vesisängyt olivat myös todella, todella painavia. Täytetyn patjan lisäksi runko, jonka piti kantaa koko veden paino, saattoi olla selkävaivainen. Kun patja piti tyhjentää, tarvittiin sähköpumppu tai muita näppäriä imutemppuja. Vesisängyt saattoivat myös vuotaa (kuten Edward Scissorhands osoitti), mikä voitiin paikata, mutta lisäsi jälleen kustannuksia ja vaivaa.

90-luvulla kävi selväksi, että vesisänkyjen uutuus ei voinut voittaa niiden vaatimaa lisätyötä. Tuohon aikaan myös Tempur-Pedicin ja Select Comfortin kaltaiset kilpailijat esittivät patjainnovaatioita, jotka tarjosivat pehmeyttä ja joustavuutta ilman, että asiakkaat joutuivat juoksuttamaan puutarhaletkua toisen kerroksen makuuhuoneen ikkunan läpi.

Tänä päivänä vesisänkyjen markkinat jatkavat yhä toimintaansa, vaikkakin paljon, paljon pienemmässä mittakaavassa. Patjamallit ovat kevyempiä kuin vuosikymmenten takaiset mallit, ja niissä on näppäriä lisävarusteita, kuten vaahtomuovipehmusteita ja sisäkuituja, jotka vähentävät aaltovaikutusta entisestään. Ne on myös varustettu putkilla tai ”rakoilla”, jotka imevät vettä koko patjan sijasta, jolloin kokemus ei muistuta yhtä paljon valtavan vesipallon täyttämistä. Useimmat mallit ovat itse asiassa melko kehittyneitä. Boyd Comfort Supreme -patjassa on kaikki kotitalouslaitteen tekniset tiedot: kolmikerroksinen lannerangan tuki, nelikerroksiset vahvistetut kulmat, lämpöä kestävä ”thermavinyl”-pohjakerros, viisikerroksinen aaltoja vähentävä järjestelmä. Siinä on paljon kerroksia! Tarjolla on myös ilmarakenteisia vesisänkyjä, jotka seisovat tukevasti omilla jaloillaan, ja kehittyneitä lämpötilansäätölaitteita, jotka pitävät nukkujan lämpimänä. Marty Pojar, The Waterbed Doctorin (joka ottaa vastaan lähinnä netti- ja puhelintilauksia) omistaja, kertoi Orange County Register -lehdelle, että suurin osa hänen tilauksistaan tulee asiakkailta Keskilännestä ja Koillismaalta, jossa asiakkaat haluavat hyppiä lämpimään sänkyyn kylminä talviöinä.

Kuten ne, jotka yhä pelaavat Sega Genesistä tai pitävät enemmän fläppipuhelimesta kuin iPhonesta, myös vesisängyn asiakkaat ovat kiivaasti uskollisia retrotrendilleen. Mutta pelkkä heidän innostuksensa ei todennäköisesti tuo vesisänkyjä takaisin valtavirtaan. Jopa nimellä ”vesisänky” on kielteisiä mielleyhtymiä, toteavat jälleenmyyjät. Pojar kutsuu niitä mieluummin ”kelluviksi” vuoteiksi. The Atlantic -lehden haastattelema Washington D.C.:n huonekalumyyjä sanoi, että hän ei useinkaan kerro asiakkaille, milloin he makaavat vesisängyllä. ”Kaikki, jotka kokeilevat lattiallamme olevia sänkyjä, ovat erittäin tyytyväisiä niiden tuntumaan, mutta jotkut ihmiset eivät osta sitä vain siksi, että se on vesisänky”, hän sanoi. Näinä päivinä pehmeiden, pehmoisten vesisänkyjen lupaavimmat markkinat saattavat olla lehmät.