Viime vuosikymmenten aikana Redfish-järvestä on tullut uskomattoman suosittu kesäkohde retkeilyyn, veneilyyn, kalastukseen ja yksinkertaisesti perheen kanssa vietettyyn aikaan. Mutta oletko koskaan pysähtynyt miettimään, miltä tämä ympäristö näytti ennen kuin ihminen oli vallassa?

Näkymä Redfish-järven rannalta Stanleyssä, Idahossa

Redfish-järvi muodostui tuhansien vuosien jäätiköitymisen seurauksena. Se on yksi Sawtooth-vuoriston itäpuolen suurimmista alppijärvistä, joka ulottuu viiden mailin päähän ja ulottuu lähes neljänsadan jalan syvyyteen. Koskemattomien metsien ja alppiekosysteemien keskellä sijaitseva Redfish Lake on historiallisesti ollut nokilohen turvapaikka.

Nokilohi on anadrominen kalalaji, mikä tarkoittaa, että se syntyy ja lisääntyy makeassa vedessä, mutta vaeltaa mereen, jossa se viettää suurimman osan aikuiselämästään. Kun nokilohet palaavat makean veden koteihinsa lisääntymään, ne muuttuvat kirkkaanpunaisiksi ja kasvattavat esteettisesti epämiellyttävän kyttyräselän.

Vaikuinen nokilohi valmiina kutemaan.

Niinkin vähän aikaa sitten, 150 vuotta sitten, nokilohia oli Redfish-järvessä niin runsaasti, että koko järvi näytti kirkkaanpunaiselta. Lisäksi nokilohet valvottivat karjankasvattajia koko yön äänekkäällä uimisellaan, kun ne matkasivat Salmon-jokea ylöspäin. Nykyään Redfish Lake on kuitenkin kristallinkirkkaan sininen koko kesän, ja Salmon-joen rannat ovat edelleen hiljaisia ja rauhallisia. Vuonna 2019 vain 18 nokilohta palasi Redfish-järveen.

Mitä tapahtui nokilohille? Yksinkertaisesti sanottuna ihmisen teollistuminen.

Sokeye-lohikannan taantuminen alkoi 1800-luvun puolivälissä ja lopulla, kun kaupallinen kalastus ja luonnonvarojen louhinta otettiin käyttöön Keski-Idahossa. Kaupalliset säilyketehtaat tulivat Sawtooth Valleyyn ja kalastivat lohen sukupuuton partaalle. Samaan aikaan kaivostoiminta, puunkorjuu ja karjankasvatus heikensivät elinympäristöä ja pienensivät nokikalakantoja. Vuoteen 1888 mennessä lohikannat olivat niin alhaiset, että Idahon ensimmäinen kalankasvatuslaitos kehitettiin, jotta säilykeyhtiöt pysyisivät toiminnassa. Vuosisadan lopulla idaholaiset olivat jo hyvin tietoisia siitä, että lohikannat olivat surkeassa kunnossa.

Custer aavekaivoskaupunki Keski-Idahossa on edelleen olemassa.

Tänä päivänä nokilohen on navigoitava aivan erilaisten esteiden yli vaeltaessaan Redfish-järveen ja sieltä pois. Tarkemmin sanottuna niillä on kahdeksan hyvin korkeaa estettä. Columbia- ja Snake-jokien kahdeksan patoa ovat nykyään yksi merkittävimmistä esteistä nokilohille. Nämä padot ovat muuttaneet 900 mailia kylmää, ravinteikasta ja nopeasti virtaavaa jokea lämpimiksi ja mutaisiksi altaiksi. Tämä hitaasti liikkuva vesi vaikeuttaa lohenpoikasten pääsyä valtamereen. Ennen 900 mailin matka kesti noin kolme viikkoa, nyt se kestää kahdesta kolmeen kuukautta! Tämä tarkoittaa, että kalat voivat kuolla saalistuksen, tautien ja ylikuumenemisen vuoksi.

Matka ei ole yhtä helppo myöskään aikuisille kaloille. Kehittämämme infrastruktuuri, joka auttaa kaloja ohittamaan padot, ei ole ollut erityisen onnistunut. Esimerkiksi kalaportaat ovat johtaneet lintujen saalistuksen lisääntymiseen kaikkialla Tyynenmeren luoteisosassa. Lisäksi kalankasvatustehtailla on ollut vaikeuksia parantaa lohikantoja, todennäköisesti siksi, että betonisäiliöissä kasvatetuilla lohenpoikasilla ei yleensä ole valmiuksia selviytyä luonnossa.

Ihmiset kalastavat Bonnevillen padon vieressä, joka on yksi suurimmista niistä kahdeksasta padosta, jotka nokilohen on ohitettava.

Lohikantojen jatkuva taantuminen koettelee ekosysteemejämme ja yhteisöjämme raskaasti. Idahon villieläimet ja hauraat metsäekosysteemit ovat riippuvaisia lohen mukanaan tuomista meren ravinteista pysyäkseen onnellisina ja terveinä. Alkuperäiskansojen kalastajat, jotka ovat asuneet tällä alueella tuhansia vuosia, ovat riippuvaisia näistä lohista ruokkiakseen yhteisöjään. Ja tietysti Idahon talous hyötyy suuresti kukoistavasta virkistyskalastusteollisuudestamme.

Tiedemiehet ovat siis viime vuosina harkinneet joidenkin lohikantoihin vaikuttavien patojen poistamista. Mutta toimenpiteiden toteuttaminen patojen poistamiseksi ei ole helppo päätös, eikö niin? Idaho ja koko Tyynenmeren luoteisosa eivät olisi sitä, mitä ne ovat nykyään ilman alueen patoja. Monet padot tarjoavat yhteisöillemme työpaikkoja, sähköä ja tulvasuojelua maatalousmaillemme.

Suuri kysymys, johon tutkijat ovat joutuneet vastaamaan, on: miten voimme palauttaa lohikannat vahingoittamatta yhteisöjämme?

Vuosien tutkimusten jälkeen liittovaltion hallituksen, heimohallitusten ja riippumattomien tahojen tekemissä tutkimuksissa on todettu, että vain neljä patoa on poistettava sockeye-lohikantojen kohentamiseksi (Columbia-joen vesistöaluetta hallitsevista 400 padosta). Nämä neljä patoa sijaitsevat Snake-joen alajuoksulla. Ne ovat ”joen varrella sijaitsevia patoja”, mikä tarkoittaa, että ne eivät tarjoa juurikaan tulvasuojelua maataloustarkoituksiin tai vesivoimaa.

Pääasiallinen syy näiden patojen rakentamiseen 1960- ja 1970-luvuilla oli viljan ja muiden maataloustuotteiden kuljettaminen Idahosta Washingtoniin ja Oregoniin. Suunnitelmana oli tehdä Idahosta merkittävä merisatama huolimatta siitä, että Idaho on yli 900 mailin päässä merestä. Nykyään nämä padot palvelevat edelleen laivaliikennettä, mutta monet idaholaiset uskovat, että patojen poistaminen ja siirtyminen rahtiliikenteeseen on taloudellisesti kannattavaa ja suoraan sanottuna järkevää, jos halutaan estää nokilohen ja muiden kotoperäisten kalalajien sukupuuttoon kuoleminen.

Alkaen Idahon ensimmäisen kalankasvatuslaitoksen perustamisesta vuonna 1888 olemme yrittäneet epätoivoisesti suunnitella ihmisen hallitsemaa ekosysteemiä, joka on parempi kuin luontoäidin luomus. 132 vuoden jälkeen olemme luoneet geneettisesti huonompia kaloja ja vesiympäristöjä, joissa ei ole ravinteita eikä happea. Lohijoen lohet on korvattu vierasperäisillä taimenilla, ja Redfish-järveen on istutettu kaikkea muuta paitsi ikonista punaista kalaa. Arvioiden mukaan käytämme 9 000 dollaria jokaiseen Snake-joen sivujokeen istutettuun nokiloheen, mutta vuosien 1985 ja 2007 välisenä aikana Idahoon palasi vuosittain keskimäärin 18 nokilohta.

Jos olemme oppineet jotakin viime vuosisadan aikana, se on se, ettemme voi teollistaa tietämme ulos tästä lohikantaongelmasta. Paras mahdollisuutemme elvyttää jokiamme, yhteisöjämme ja vapaa-ajan teollisuuttamme on päästä eroon betonista ja antaa Snake-joen virrata vapaasti aina Redfish Lakeen asti.

Kirjoittaja: Kelsey Maxwell, SIHA:n kesäluonnonhoitaja