Siperianhuskyn alkuperä

Siperianhusky (venäjäksi сибирскийхаски, ”Sibirskyhusky”) on keskikokoinen tai kookas, tiheäkarvainen käyttökoirarotu, joka on saanut alkunsa Koillis-Siperiasta. Se on tunnistettavissa paksuturkkisesta kaksoisturkista, sirppihännästä, pystyistä kolmionmuotoisista korvista ja tunnusomaisista merkeistä.

Huskyt ovat aktiivinen, energinen ja sitkeä rotu, jonka esi-isät ovat kotoisin Siperian arktisen alueen äärimmäisen kylmästä ja ankarasta ympäristöstä. Koillis-Aasian tšuktšit jalostivat siperianhuskyt vetämään raskaita kuormia pitkiä matkoja vaikeissa olosuhteissa. Koirat tuotiin Alaskaan Nomen kultakuumeen aikana, ja myöhemmin ne levisivät Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Aluksi ne lähetettiin Alaskaan ja Kanadaan kelkkakoiriksi, mutta ne saivat nopeasti perheen lemmikki- ja näyttelykoirien aseman.

Siperianhusky, samojedi ja alaskanmalamuutti ovat kaikki rotuja, jotka polveutuvat suoraan alkuperäisestä kelkkakoirasta, jonka DNA-analyysi vuodelta 2004 vahvistaa, että se on yksi vanhimmista koirahistoriallisista koiraroduista. siperianhusky-nimityksen uskotaan olevan väännös lempinimestä ”Esky”, jota aikoinaan käytettiin eskimoihin ja sittemmin niiden koiriin. Eskimokoiran tai Qimmiqin jälkeläisrotuja esiintyi aikoinaan kaikkialla pohjoisella pallonpuoliskolla Siperiasta Kanadaan, Alaskaan, Grönlantiin, Labradoriin ja Baffinsaarelle. Siperianhuskyjen avulla kokonaiset ihmisheimot pystyivät paitsi selviytymään, myös etenemään tuntemattomaan maastoon. Tämä rotu auttoi Yhdysvaltain laivaston amiraali RobertPearya hänen tutkimusmatkoillaan, joilla hän etsi pohjoista napaa Anadyr-joen ja sitä ympäröivien alueiden koiria tuotiin Alaskaan vuodesta 1908 alkaen (ja kahden seuraavan vuosikymmenen ajan) kultakuumeen aikana käytettäväksi kelkkakoirina erityisesti ”All-Alaska Sweepstakesissa”, 657 kilometrin (408 mailin) pituisessa koiravaljakkoajokilpailussa, joka järjestettiin Nomesta Candleen ja takaisin. Ne olivat pienempiä, nopeampia ja kestävämpiä kuin tuolloin yleisesti käytössä olleet 100-120-kiloiset (45-54 kg) rahtikoirat, ja ne hallitsivat heti Nome Sweepstakes -kilpailua. LeonhardSeppala, aikansa johtava siperianhuskyjen kasvattaja, osallistui kilpailuihin vuodesta 190920-luvun puoliväliin.

3. helmikuuta 1925 GunnarKaasen oli ensimmäinen vuoden 1925 seerumijuoksussa, jossa hän toimitti kurkkumätäseerumia Nenanasta yli 600 mailin päähän Nomeen. Kyseessä oli useiden kelkkakoirajoukkueiden ja kelkkailijoiden yhteinen ponnistus, jonka pisimmän (91 mailia eli 146 kilometriä) ja vaarallisimman osuuden suoritti Leonhard Seppala. Iditarod Trail Sled Dog Race -kilpailu on tämän kuuluisan kuljetuksen muisto. Tapahtumaa kuvataan löyhästi myös vuonna 1995 ilmestyneessä animaatioelokuvassa Balto, sillä Gunnar Kaasen kelkkajoukkueen johtavan koiran nimi oli Balto, vaikkakin oikeasta koirasta poiketen Baltohahmo kuvattiin elokuvassa puoliksi sudeksi. Tämän johtavan koiran kunniaksi New Yorkin Central Parkiin pystytettiin pronssipatsas. Sen muistolaatassa lukee: ”Omistettu niiden kelkkakoirien lannistumattomalle hengelle, jotka talvella 1925 kuljettivat antitoksiinia kuudensadan kilometrin matkan yli karkean jään, petollisten vesien ja arktisten lumimyrskyjen halki Nenanasta hätää kärsineen Nomen apuun”. Kestävyys – Uskollisuus – Älykkyys Vuonna 1930 koirien vienti Siperiasta lopetettiin samana vuonna American Kennel Club tunnusti siperianhuskyn. Yhdeksän vuotta myöhemmin rotu rekisteröitiin ensimmäisen kerran Kanadassa. United Kennel Club tunnusti rodun vuonna 1938 nimellä ”Arctic Husky” ja muutti sen nimen siperianhuskyksi vuonna 1991. Seppala omisti kennelin Nenanassa ennen kuin hän muutti Uuteen Englantiin, jossa hänestä tuli Elizabeth Rickerin kumppani. Molemmat omistivat yhdessä Poland Springsin kennelin ja alkoivat kasvattaa ja pitää näyttelyitä koiristaan eri puolilla Koillismaata. Kun rotu alkoi tulla tunnetuksi, vuonna 1933 laivaston kontra-amiraali RichardE. Byrd otti mukaansa noin 50 siperianhuskya tutkimusmatkalle, jolla hän toivoi kiertävänsä Etelämantereen 16 000 mailin pituisen rannikon. Monet koirista koulutettiin Chinook Kennelsissä New Hampshiressa. Operaatio Highjumpiksi kutsuttu historiallinen vaellus osoitti siperianhuskydin arvon sen kompaktin koon ja suuremman nopeuden ansiosta. Siperianhuskyt palvelivat myös Yhdysvaltain armeijan ilmakuljetuskomennuskunnan arktisessa etsintä- ja pelastusyksikössä toisen maailmansodan aikana. Niiden suosio jatkui 2000-luvulla. Vuonna 2012 ne sijoittuivat 16. sijalle American Kennel Clubin rekisteröidyistä koirista. Alkuperäisten tšuktšien kasvattamien ja pitämien kelkkakoirien luultiin kuolleen sukupuuttoon, mutta BenedictAllen, joka kirjoittiGeographical-lehteen vuonna 2006 käytyään alueella, raportoi niiden eloonjäämisestä.