Voit tehdä lisää tutkimusta tästä historiasta tai seppukupöytäkirjoista, mutta yksi tärkeä näkökulma, jota harvoin mainitaan, on se, että japanilaiset samurait olettivat melkein aina taistelevansa muiden japanilaisten ryhmien kanssa. Kuten ehkä tiedät, Japani koostuu pienistä saarista ja on eristyksissä ulkopuolisista alueista, lähinnä Manner-Aasiasta (Kiina), joka oli ollut politiikan, talouden, kulttuurin ja sodan epikeskus. Se on vähän kuin Englannin ja Manner-Euroopan välinen historiallinen suhde, mutta Japani on hieman suurempi (1,6 kertaa suurempi kuin Yhdistynyt kuningaskunta) ja kauempana mantereesta. Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan välinen lyhin etäisyys on noin 20 mailia, kun taas Korean niemimaalta lähimmälle japanilaiselle saarelle on noin 50 mailia.

Geografisen sijaintinsa vuoksi Japani ei ollut juuri koskaan joutunut ulkovaltojen hyökkäyksen kohteeksi ennen 1900-lukua. Samuraille sota tarkoitti taistelua toisten samuraiden kanssa, jotka kuuluivat eri herroille, ei vieraiden sotureiden kanssa, jotka puhuivat eri kieliä ja tulivat eri kulttuureista, ylläpitävät erilaisia periaatteita ja filosofioita siitä, miten sotureiden tulisi suorittaa tehtävänsä. Toisin sanoen he eivät epäilleet, etteivätkö heidän vihollisensa jakaisi samoja hyveitä, etiikkaa ja moraalisia normeja, joita he kannattivat ja joihin viime kädessä kuului päättäväisyys uhrata oma henkensä herransa ja uskollisuutensa puolesta. Sodan puuttuessa tällainen päättäväisyys löysi ulospääsynsä eräänlaisesta ”rituaalisesta itsemurhasta”, joka lopulta symbolisoi samuraihengen korkeinta tasoa – ja oli siten tuskallisin ja hengellisin tapa riistää oma elämä. (Sinun on tarkoitus leikata vatsasi, jossa henkesi joidenkin uskomusten mukaan asuu, vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas. Se on käsittämätöntä.) Se oli mahdollista, koska vallitsi keskinäinen yhteisymmärrys siitä, että jokainen samurai kunnioittaa/pitää kunnioittaa seppukun tehnyttä riippumatta siitä, mihin kuulutte, ja kunnioittaa tekoa huolehtimalla jäljelle jääneestä.

Tämä ei olisi ollut mahdollista, jos vihollinen ei olisi tiennyt seppukusta ja halunnut pilata tekoa käyttämällä sitä hyväkseen. Mitä jos joutuu tekemään seppukun vain nähdäkseen, että lupaus rikotaan? (Yllä olevassa esimerkissä Munenobun vastustaja suostui pelastamaan joukkonsa vastineeksi hänen hengestään; mutta he olisivat voineet päättää olla tekemättä niin). Tai yksinkertaisemmin sanottuna, jos yksi soturi riistää oman henkensä, se merkitsee yhtä uhkaa vähemmän vastustajilleen. Jos seppuku oli niin ainutlaatuinen Japanissa, sen nousu johtui varmasti sen ainutlaatuisesta maantieteellisestä ympäristöstä, joka synnytti voimakkaan tunteen ”tiedän, että tiedät, mitä teen ja mitä tarkoitan, vaikken sano sitä suoraan”, joka näkyy monissa muissa japanilaisissa käytännöissä ja käyttäytymismalleissa.

Vain esi-modernin Japanin kaltaisissa olosuhteissa samuraiden olisi sallittu keskittyä niin paljon idealismiin, henkisyyteen ja filosofiaan siitä, miten sitoutuneen/ammattitaitoisen soturin tulisi elää elämäänsä, sen sijaan, että he olisivat taistelleet taistelussa ja kohdanneet vihollisia, joista he tiesivät vain vähän. He nostivat samuraiden tavan kuolemisen estetiikaksi, mikä merkitsi heille myös elämän estetiikkaa.