Huhtikuun 12. päivänä pidän luennon Raleighissa, Pohjois-Carolinassa, Burning Coal -teatterin Anne Frankin päiväkirja -näytelmän yhteydessä.
Anne Frank on päiväkirjansa julkaisemisen ansiosta yksi holokaustin tunnetuimmista uhreista. Päiväkirja alkaa 14. kesäkuuta 1942 – kaksi päivää sen jälkeen, kun Anne sai kirjan kolmastoista syntymäpäiväkseen. Vain kolme viikkoa myöhemmin Anne ja hänen perheensä menivät piiloon isänsä toimistorakennukseen Amsterdamissa, kirjahyllyn taakse piilotettuun lisärakennukseen. He piileskelivät siellä onnistuneesti kaksi vuotta. Päiväkirja päättyy 1. elokuuta 1944, jolloin Anne ja hänen perheensä pidätettiin ja karkotettiin keskitysleireille. Anne kuoli lavantautiin Bergen-Belsenissä maaliskuun alussa, vain viikkoja ennen kuin brittijoukot vapauttaisivat leirin.
Annen päiväkirja on tyypillinen tyttö, joka kamppailee löytääkseen todellisen minänsä varhaisessa teini-iässä. Hänellä oli hyvin läheinen suhde isäänsä, mutta hän oli usein riidoissa äitinsä kanssa ja riiteli joskus sisarensa kanssa. Hän oli katkera iäkkäälle hammaslääkärille, jonka kanssa hän joutui jakamaan makuuhuoneen. Hän oli aluksi varovainen Peteriä kohtaan, joka oli toisen Van Daanin (oikeastaan Van Pelsin) perheen ainoa lapsi, joka myös asui lisärakennuksessa, mutta kehitti lopulta jonkinlaisen ihastuksen Peteriin.
Anne oli tavallinen teinityttö, ja juuri hänen tavallisuutensa tekee hänestä niin tärkeän. Kenen tahansa on lähes mahdotonta käsittää arviolta yhdentoista miljoonan kuolemantapauksen musertavaa valtavuutta. On paljon helpompaa käsitellä yksittäisten ihmisten tarinoita. Tämän vuoksi lukijat ovat tietysti kiinnostuneet Anne Frankin, Primo Levin ja Elie Wieselin kaltaisten henkilöiden muistelmista, joiden henkilökohtaiset kertomukset voivat auttaa inhimillistämään holokaustin muuten käsittämätöntä tragediaa.
Kirjoittaessani Violins of Hope -teosta huomasin, että keskittyminen erilaisiin muusikoihin, joihin holokausti vaikutti, oli yhtä lailla hyödyllistä, kun haluttiin päästä eroon kiihkottomista tosiasioista ja luvuista ja sen sijaan päästä yksittäisten ihmisten elämiin keskittymään. Wagner-viulua käsittelevässä luvussa kerrotaan Israelin filharmonisen orkesterin perustamisesta, mutta laajemmassa kontekstissa kaikkien Saksan juutalaisten kohtaamista vaikeuksista kolmannen valtakunnan alkuaikoina. Erich Weiningeriä käsittelevä luku kertoo oikeastaan kaikkien siirtolaisuutta yrittäneiden juutalaisten kohtaamista vaikeuksista. Ja Auschwitzin viulua käsittelevä luku antaa käsityksen niiden kärsimyksistä, jotka jäivät jäljelle. Vastaavasti luvut Ernst Glaserista, Feivel Winingeristä ja Motele Schleinistä valottavat juutalaisten kohtaloita Norjassa, Romaniassa ja Ukrainassa.
Tämä on se, minkä toivon tekevän Violins of Hope -teoksesta niin erityisen. Jokainen viulu kertoo erilaisen tarinan yhdestä muusikosta, siitä, mitä hän koki perheensä kanssa ja miten hän käytti musiikkia pysyäkseen hengissä.
Vastaa