Viime sunnuntaina Uzo Aduba keräsi Emmyn roolistaan Shirley Chisholmina FX:n sarjassa Mrs. America. Aduban suoritus oli merkittävä osa sitä, mikä teki sarjasta erinomaisen yhdessä Niecy Nashin, Ari Graynorin ja Bria Hendersonin työn kanssa kuuluisina, joskin vähemmän tunnettuina feministeinä, ja nyt pikkuruutuun on tulossa aalto muita 1970-luvun feministisen liikkeen maailmaan sijoittuvia sarjoja ja elokuvia.
Philippa Lowthorpen ohjaama brittiläinen draamakomedia Misbehaviour seuraa ryhmän feministiaktivistien yritystä kaataa vuoden 1970 Miss World -kilpailu sekä ensimmäisen mustan naisen kruunaamista Miss Worldiksi. Keira Knightley, Gugu Mbatha-Raw ja Jessie Buckley näyttelevät pääosissa (ja Greg Kinnear tekee loistavan cameo-osuuden Bob Hopea esittävässä roolissa), ja elokuva taittaa Mbatha-Raw’n hahmon, Jennifer Hostenin eli Miss Grenadan, tarinan osaksi laajempaa teosta valtavirran feminismin aikakaudesta, joka ei aina sisältänyt värillisten naisten näkökulmia.
Toinen hiljattain ilmestynyt 1970-luvun aikakausiteos, I Am Woman, seuraa laulaja Helen Reddyn elämää hänen muuttaessaan Yhdysvaltoihin.Yhdysvaltoihin ja aloittaa uran, josta feministinen liike sai lopulta hymninsä.
Viimeiseksi, mutta ei vähäisimpänä, hiljattain ensi-iltansa sai ohjaaja Julie Taymorin Gloria Steinem -elämäkertaelokuva; se ei ole saanut loistavia arvosteluja, sillä The Guardianin Adrian Horton kutsui sitä ”ilmeiseksi ja sulavaksi, mutta samalla sen sävy vaihtelee villisti”, mutta elokuva toimii jälleen yhtenä esimerkkinä viimeaikaisesta lumoutumisesta valkokankaan kautta tapahtuvaan 1970-lukulaisen feminismiin. Mistä siinä tarkalleen ottaen on kyse?
Jollain tasolla vastaus on itsestään selvä: 1950-luvun miesten maailman Mad Men -henkisten elokuvallisten reinkarnaatioiden jälkeen on luonnollista, että taistelu naisten vapautumisen puolesta (tai ”women’s lib”, kuten miespuoliset uutisankkurit tapasivat pilkallisesti sanoa) synnyttäisi aallon valkokankaalla. Hollywood on tunnetusti herkkä trendeille, ja kun voittoisa teema ilmaantuu, johtajat todennäköisesti tuplaavat sen. (Muistatteko ne vuodet, jolloin kaikki kertoi alkuaikojen Apatownin veljeksistä?)
Toinen mahdollinen vastaus on kuitenkin monimutkaisempi. 2020-ajan feminismi on muuttumassa vivahteikkaammaksi ja monimutkaisemmaksi, kun J.K. Rowlingin kaltaiset aikoinaan ylistetyt hahmot epäonnistuvat surkeasti trans-oikeuksissa ja värilliset naiset osoittavat – ei ensimmäistä kertaa – kuinka paljon valtavirran feministinen liike ja sen suuret sankarittaret ovat jättäneet heidät ulkopuolelle. Onko mahdollista, että nämä elokuvat ja sarjat ovat osittain olemassa muistuttaakseen ajasta, jolloin käsite ”feministi” oli rajallisempi, monoliittisempi – ja siten helpompi sulattaa?
Joitakin viime aikoina ilmestyneitä 1970-luvun teoksia, kuten Mrs. America ja Misbehaviour, pyrkivät sovittamaan menneisyyden valkoisten, heterofeministien syntejä antamalla marginalisoituneemmille hahmoilleen todellisen ulottuvuuden ja poimimalla identiteettipohjaisten erimielisyyksien lankoja, jotka olivat historiallisesti pimennossa. (Juuri Betty Friedan, National Organization for Womenin puheenjohtaja, keksi halventavan termin ”laventelinvärinen uhka” kuvaamaan sitä, mitä hän piti lesbojen uhkana naisliikkeelle.)
On Mrs. America Shirley Chisholm on persoona omana itsenään, ei pelkkä muuntautumiskykyinen – joskin usein unohdettu – poliittinen hahmo, ja queer-naiset esitellään todellisina ihmisinä, ei piikkeinä liikkeen kyljessä; samoin Misbehaviour keskittyy ensimmäisenä mustana naisena Miss Worldiksi nousseen Jennifer Hostenin todelliseen elettyyn kokemukseen. Ehkä tämä viimeaikainen 1970-luvun feminismiin keskittyvien elokuvien aalto voi olla hyvästiksi kaikelle tälle, ei-niin-hyviksi jäähyväisiksi ajoille, jolloin feminismin määrittelivät heterot, cis-sukupuoliset valkoiset naiset ja niitä varten. Tai ehkä Karenin nousu todistaa toisin; ehkä tämä elokuvien ja tv-sarjojen tulva toimii synkkänä korjauksena, joka auttaa havainnollistamaan, kuinka pitkälle emme ole päässeet.
Vastaa