Viime viikolla istuin ja osallistuin keskusteluun, jossa käsiteltiin maskuliinisuutta ja sitä, miten miehiä indoktrinoidaan siihen jo varhain kulttuuristen ja yhteiskunnallisten normien kautta, joita perhe, musiikki ja muut vaikutelman ja omaksumisen tavat meille asettavat. Sitten juontaja Josie Pickens mainitsi satunnaisesti kutsuvansa miehiä, joiden seurassa hän oli, kauniiksi, ja minä sekä alistuin käsitykseen maskuliinisuudesta että jäin hänen sanamuotonsa ja omien imago-ongelmieni jalkoihin. En muista, että kukaan nainen olisi koskaan kutsunut minua kauniiksi tai kauniiksi mieheksi, enkä ole koskaan pitänyt omaa ulkonäköäni tai luonnettani lähelläkään kauneutta. Niinpä istuin ja tukahdutin kyyneleet pois, jossakin mielessä halusta säilyttää oma rauhallisuuteni ja pelosta avautua liikaa muiden minulle tuntemattomien miesten seurassa. Ajattelin suhteitani naisiin vuosien varrella, tuona hetkenä, tuona lyhyenä hetkenä pohdin, mitä olisi saattanut merkitä se, että oma kauneuteni olisi saanut vahvistusta, ja tuo hetki johti minut kyynelten partaalle.

Naisten, varsinkaan mustien naisten, ei selvästikään voi kantaa kaikkea tätä painolastia, sillä he eivät ole vastuussa omasta minäkuvastani ja yhteiskunnan ongelmista, jotka liittyvät siihen, että miehiä nähdään ja mainostetaan kyvykkäinä olemaan kauniita. Suuri osa tästä painolastista kuuluu yhteiskunnan kyvyttömyydelle ja haluttomuudelle kertoa miehille, että me olemme, me voimme olla, meitä voidaan kutsua kauniiksi pelkän komeuden sijaan. Komea on sukupuolittunut kohteliaisuus, jonka on tarkoitus olla miespuolinen vastine kauniille, mutta joka ei kestä painoa keskustelussa. Miehinä huomaamme vaistomaisesti eron komean, jylhän maskuliinisuuden ja sellaisen kauniin, intensiivisen ja radikaalin pehmeyden välillä, jota Prince Rogers Nelsonin kaltaiset ihmiset tunsivat, sillä häntä ei sitonut perinteinen maskuliinisuuden määritelmä ja sen piirteet. Huomaamme eron sen välillä, että nainen, jonka kanssa jaamme läheisyyttä, kutsuu meitä komeaksi, ja sen välillä, että sama nainen kutsuu meitä kauniiksi; kauniiksi kutsumisessa on jotakin enemmän, samanaikainen tietäminen ja konventioiden rikkominen, joka kutsuu meitä olemaan avoimempia ja joskus kutsuu meitä parantumaan naisilta, joiden kanssa jaamme läheisyytemme.

Joskus toivon, että tuntisin sellaisen naisen rakkauden, joka kutsuu minua rutiininomaisesti kauniiksi, ja ihmettelen, josko se avaisi minut samalla tavalla kuin se, että kuulin tuon myönnytyksen Josielta. En tiennyt, että on todellakin mustia naisia, jotka kutsuvat mustia miehiä kauniiksi, en joskus tiedä, ansaitsenko sen vai ansaitsemmeko me kollektiivisesti, koska näen nähneeni liikaa meidän/oma rikkinäisyyttämme. Mutta se, että en tiedä, ansaitsemmeko tulla kutsutuksi kauniiksi, ei lopeta ihmettelyäni ja haluani tulla kutsutuksi kauniiksi, koska kauniiksi kutsuminen on vapautumista lentämään maailmassa, joka muistuttaa minua jatkuvasti siitä, etten ole kaunis. Että nenäni on liian leveä, kasvoni eivät ole tavanomaisen maskuliiniset ja taltutetut, vartaloni ei ole tarpeeksi vahva, käytökseni ei ole tarpeeksi aggressiivinen ja että olen aivan liikaa musta mies, jotta minua rakastettaisiin syvästi ja kutsuttaisiin tosissani kauniiksi.

Tämä maailma, tämä yhteiskunta muistuttaa minua jatkuvasti siitä, että mustuuttani on liikaa ansaitakseni tittelin kaunis, ja mietin, mitä yhteiskunta, joka kutsuu miehiään kauniiksi komean sijasta kauniiksi, voisi luoda. Millainen maailma voitaisiin rakentaa, jos miehille kerrottaisiin kauneudestamme ja näin ollen omasta synnynnäisestä arvostamme maskuliinisuuden murskaavan kylmyyden ja tämän ajatuksen lisäksi, että miehet ovat komeita ja naiset kauniita? Kunpa tietäisin, miltä tuntuu, kun nainen, jota rakastan ja jonka kanssa jaan läheisyyttä, jonka kanssa jaan historian ja kohtalon ja Amerikan, joka on aktiivisesti kiinnostunut molemminpuolisesta tuhostamme, pitää minua kauniina.

Olen surullinen siitä, että yhteiskunta, joka vihaa minua, joka vihaa ihoani, joka vihaa mustaa, joka vihaa leveää nenää ja mustia naisia, vihaa mustia naisia ja vihaa kutsua itseäni ja muitakin mustia miehiä kauniiksi, elleivät he sovi poikkeukselliseen muottiin. En tiedä, mitä on tulla pidetyksi kauniina enkä tiedä, mitä on olla kauniin käsitteellä pideltynä ja kauniin käsitteellä hyväiltynä, mutta tiedän, mitä on, kun käsitettä kaunis käytetään äärimmäisen hienovaraisesti, ja haluan tietää, millaista on olla kaunis. Olla pidetty kauniina. Että nainen, jota rakastan ja ihailen ja kunnioitan, kutsuu minua kauniiksi ja tarkoittaa sitä sydämestään. Uskoa, että olen kaunis. Jonain päivänä tiedän kaiken tämän läpikotaisin, jonain päivänä ymmärrän oman kauneuteni huolimatta siitä epämukavasta vaatimuksesta, että tämä maailma alentaa minut komeaksi. Kutsun itseäni kauniiksi enemmän, vaikka en koskaan kuulisi sitä naiselta, mustalta naiselta, koska ansaitsen tuntea itseni kauniiksi itsekin.